Kosketuksen ikävä
Veden äärellä. – Tarvitsen ympärilleni luontoa, lintujen ääniä ja puiden huminaa. Veden katsominen ja kuunteleminen, tuulen tunteminen iholla ja hiuksissa rauhoittaa sieluni, sanoo kosketuksen merkityksestä kirjan kirjoittanut Taina Kinnunen.

Veden äärellä. – Tarvitsen ympärilleni luontoa, lintujen ääniä ja puiden huminaa. Veden katsominen ja kuunteleminen, tuulen tunteminen iholla ja hiuksissa rauhoittaa sieluni, sanoo kosketuksen merkityksestä kirjan kirjoittanut Taina Kinnunen.

Kosketuksen ikävä

Tutkija Taina Kinnusen maailma oli kääntyä nurin, kun hän ymmärsi, miten tärkeä asia toisen ihmisen kosketus on.

Teksti Taneli Kylätasku
Kuva Jukka Granström

Oivallus kirjan kirjoittamisesta tuntui samalta kuin salaman isku.

– Ajatus tainnuttaa vieläkin. Halu kirjoittaa tästä aiheesta oli niin vahva, että sanoin itseni irti ja heittäydyin vuodeksi tyhjän päälle.

Kulttuuriantropologi Taina Kinnunen kertoo viime vuonna ilmestyneen kirjansa syntyyn johtaneista vaiheista vahvoilla sanoilla. Kaikki alkoi siitä, kun Kinnunen ymmärsi, miten perustavanlaatuinen ja olennainen osa ihmisen elämää on koskettaminen.

Kinnusen mukaan kosketusaistin suuri merkitys yhdistää ihmisen toisiin kädellisiin.

– Vauvalle kosketus on ensimmäinen aisti, jonka kautta hän ottaa rakkautta vastaan. Se on myös aisti, joka sammuu viimeisenä elämän lopussa. Se, miten rakastettu vastaa kosketuksen tarpeeseen, voi olla elämän ja kuoleman kysymys, Kinnunen sanoo.

Syksyllä 2011 Kinnunen alkoi kerätä eri-ikäisten suomalaisten kosketuselämäkertoja ja tutustua koskettamiseen liittyvään tutkimukseen. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kautta levitettyyn kirjoituspyyntöön vastasivat erityisesti yli 80-vuotiaat naiset. Kinnunen keräsi kirjoituksia myös oppilailtaan, jotka olivat noin 20-vuotiaita naisia.

Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjassa (Kirjapaja 2013) Kinnunen jakaa myös omaa kosketushistoriaansa.

– Sen auki kirjoittaminen tuntui vaikealta. Välillä piti ponnistella eteenpäin lause lauseelta, hän sanoo.

Kinnusen lapsuudenkodissa ei ollut väkivaltaa, mutta hän koki selittämätöntä kylmyyttä itsensä ja vanhempien välissä. Se oli kuin vankkumaton muuri, joka ei kertaakaan rakoillut. Kinnunen olisi kaivannut hellyyttä erityisesti äidiltään. Isä oli pehmeämpi ja kuuntelevampi, mutta samalla vetäytyvä.

– En muista koskaan istuneeni äitini sylissä. Tunsin, että tämän ei kuuluisi olla näin. Aikuisena aloin pohtia, olenko ainut vai yksi monista. Halusin myös ymmärtää vanhempiani paremmin. Hekin ovat jonkin uhreja, Kinnunen kertoo.

Kosketuselämäkertoja lukiessaan Taina Kinnunen vakuuttui siitä, ettei hän ole poikkeus. Niukka suomalainen perintö välittyi tarinoista järkyttävällä tavalla. Joitakin tarinoita lukiessaan tutkija itki. Moni oli joutunut kasvamaan aikuiseksi ilman minkäänlaista hellyyttä. Joukossa oli tarinoita myös vanhemmista, jotka löivät lapsiaan päivittäin esittämättä edes ymmärrettävää syytä.

– Vasta vanhempien kirjoittajien tekstejä lukiessani käsitin, miten kovaa elämä oli sotavuosina. Ehkä aika on vasta nyt kypsä niiden kokemusten jakamiseen.

Vanhan polven kokemusten joukosta nousi myös ilahduttavia poikkeuksia. Moni muisteli kiitollisena äidin ja isän turvallisuutta ja lempeyttä, jota kovan työn rasittamat vanhemmat pystyivät välittämään harvoina yhteisinä hetkinä.

Opiskelijoiden tarinoissa vastaan tuli satumaisen suloisia ”halinalletarinoita”. Hellyyttä oli saatu lapsena yllin kyllin, ja hellyydenosoitukset kuuluivat myös tähän päivään puolison ja omien lasten kanssa. Mutta myös nuorten, opinnoissaan menestyvien naisten joukosta osa oli jäänyt kotona vaille hellyyttä ja kokenut väkivaltaa. Jotkut kertoivat käyttäneensä itsekin väkivaltaa jossakin elämänsä vaiheessa. Kinnusen mukaan kertomukset koulukiusaamisesta olivat odottamattoman järkyttäviä.

– Kirjoittajat olivat kokeneet rankkaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa eivätkä olleet saaneet mistään apua. Eräs tyttö oli raiskattu 13-vuotiaana koululuokassa keskellä kirkasta päivää.

Kirjaa kirjoittaessaan Taina Kinnunen alkoi kiinnittää huomiota ihmisten väliseen arkiseen etäisyyteen, kylmyyteen ja reagoimattomuuteen. Ravintolassa häntä värisyttää seurata perhettä, joka istuu tunnin samassa pöydässä ilman, että kukaan puhuisi toiselle tai ottaisi katsekontaktia.

Erityisen tarkalla silmällä Kinnunen seuraa vanhempien tapaa olla lasten kanssa. Usein katseleminen tuottaa iloa, kun vanhemmat osoittavat hellyyttä perheen pienimmille. Mutta välillä jopa tarkkailijan rooli tuottaa tuskaa.

Viime kesänä Kinnunen kävi Korkeasaaressa sisarensa 11-vuotiaan tyttären kanssa ja seurasi tilannetta, jossa nelivuotias poika oli eksynyt äidistään. Kun äiti löytyi, hän alkoi ensimmäiseksi huutaa nyyhkyttävälle pojalle ja uhkasi häntä rangaistuksella.

– Kärsin nähdessäni, kun lapsia kohdellaan huonosti. Erityisesti poikien herkkyyttä ja haavoittuvuutta tukahdutetaan kovalla kurinpidolla, Kinnunen sanoo.

Köyhä kosketuskulttuuri on Kinnusen mukaan lyönyt suomalaisten olemukseen lähtemättömän alakuloisen leiman, jonka tunnistaa helposti ulkomaisilla lentokentillä. Kinnusen Turkista Ouluun muuttaneen lääkäriystävän mukaan suomalaiset näyttävät siltä kuin he tekisivät kuolemaa.

– Suomalaisen perusilme on kuin vedessä uitetulla koiranressukalla, Kinnunen sanoo lempeyttä ja ilkikurisuutta äänessään.

Kinnunen arvioi, että hellyysvaje on syvintä Pohjois-Pohjanmaalla. Ihmisten pidättyvyys, tunteiden peittäminen ja tyly käytös pistävät silmään aina, kun hän astuu junasta Oulun asemalla.

Puhuessaan pitkäaikaisen kotikaupunkinsa ihmisistä Kinnunen sanoo tämän tästä ”me oululaiset”. Häntä itseään ilmeettömyys ja vaimeus kuvaavat kuitenkin mahdollisimman huonosti.

Kun Kinnunen kertoo ihmisten tarinoista ja pohtii omia havaintojaan, kasvot elävät mukana ja kädet liikahtavat nopeasti tarttumaan ilmassa leijuvaan ajatuksen.

Taina Kinnusen kosketuselämäkerrassa käänteentekevä persoona oli koira. Afgaaninvinttikoira Diiva kuului hänen elämäänsä vuosina 2006–2012. Kinnusen mukaan eläimiltä voi oppia paljon, koska ihmisen ja eläimen välinen suhde perustuu pitkälle kosketusaistiin.

– Diiva nukkui vieressäni joka yö, enkä ole hänen kuolemansa jälkeen osannut nukkua levollisesti. Olimme symbioottinen pari, melkein samaa ruumista, Kinnunen sanoo.

Lapsuudestaan Taina Kinnunen nostaa esiin ajat, jotka hän vietti mummolassa Lumijoella. Isoisä oli sydämeltään sivistynyt ihminen, joka ei koskaan päivitellyt toisten ihmisten käytöstä, vaan oli hiljaa, kun jostakusta puhuttiin moittivaan sävyyn. Maatilan lehmät, koirat ja kissat tulivat rakkaiksi.

Ja mikä tärkeintä, mummi ja vaari pitivät pientä tyttöä sylissä.

Silti lapsuuden hellyysvaje on vaikuttanut Kinnusen koko elämään. Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjassa Kinnunen kertoo, että hän on koko aikuisikänsä ajan samalla kertaa hakenut ja paennut puolisoiden välistä ihosuhdetta.

– Joskus olen puolisoani kohtaan täysin mahdoton: kun otan häntä kädestä kiinni, saatan reagoida vahvasti ja ylitulkita sitä, miten hän vastaa siihen, Kinnunen kertoo.

Kinnusen kosketuselämäkertaan kuuluu myös erilaisten asioiden ja materiaalien tunnustelu ja hypistely sekä yliherkkyys muun muassa kylmälle, kuumalle ja väärille materiaaleille. Kinnunen uskoo, että lapsena koettu hellyyden puute teki hänen kosketusaististaan poikkeuksellisen herkän.

Kinnunen muistaa elävästi, miltä mummolan aamukasteen peittämä pihanurmikko ja kesäinen heinä tuntuivat. Hänen jalkapohjansa ja kämmenensä vaativat säännöllistä kosketusta saveen, hiekkaan, veteen ja ruohoon. Haastattelupäivänä Kinnunen aloitti aamunsa kävelemällä Kaivopuiston rantahiekassa.

– Tarvitsen ympärilleni luontoa, lintujen ääniä ja puiden huminaa. Minulla on myös voimakas tarve päästä usein veden ääreen. Veden katsominen ja kuunteleminen, tuulen tunteminen iholla ja hiuksissa rauhoittaa sieluni.

Kinnunen asuu puolisonsa, pilapiirtäjä Jari Elsilän, kanssa Näsijärven rannalla Tampereella. Koti sijaitsee entisessä kehräämössä, joka on kunnostettu kylpyläksi. Tärkeä vesielementti on sekä sisällä että ulkona vain muutaman askeleen päässä.

Kinnunen on riippuvainen myös säännöllisestä liikunnasta. Siinäkin on kyse kosketuksen saamisesta, yhteydestä omaan kehoon.

– Liikkeen kautta hahmotan oman ruumiini rajat. Jos en pääse liikkumaan, tuntuu, että minulla ei ole ääriviivoja. Kun pääsen uimaan, kuntosalille tai hiihtolenkille, palat ovat yhteydessä toisiinsa.

Suomalainen kosketuskulttuuri on Taina Kinnusen mukaan tärkeässä tienhaarassa.

Yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä lisääviä trendejä on paljon. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tietotekniikka korvaa yhä useammin koskettamisen ja kasvokkain kohtaamisen. Yhä useampi suomalainen elää yhden hengen taloudessa ja nukkuu yksin. Mikään muu nisäkäs kuin länsimainen ihminen ei nukuta poikasiaan erillisessä vuoteessa tai jopa toisessa huoneessa. Vanhan ihmisruumiin koskettaminen on kulttuurissamme ääneen lausumaton tabu.

Mutta myös myönteisiä merkkejä on paljon.

Pienten lasten vanhemmat osoittavat lapsilleen hellyyttä omia vanhempiaan luontevammin. Ihmiset tavoittavat kosketuksen merkityksen joogan, tanssin tai erilaisten kosketusharjoitusten avulla. Hoitoalan tutkijat löytävät vahvaa näyttöä siitä, miten kustannustehokasta ja tuloksellista koskettaminen on.

– Kosketuselämäkertoja lukiessani ymmärsin, että ihmisellä on hämmästyttävä kyky imeä hyvää, ottaa vastaan rakkauden virvoittavaa vettä. Jos jossakin on tarjolla pienikin pisara tai häivähdys, vaikka pään silitys, se tekee kylläiseksi pitkäksi aikaa, Kinnunen sanoo.

Kinnunen lisää toivon merkkeihin myös kirkon ja sen edustaman välittämisen kulttuurin, joka on hänen mukaansa tärkeä tunnekylmyyden vastavoima.

– Välittäminen tarkoittaa sitä, että ihminen nähdään arvokkaana sinänsä. Se on rakkautta, joka ei aseta mitään ehtoja tai erityisiä ansioita. Olen ymmärtänyt, että tässä on kirkon syvin sanoma.

Jaa tämä artikkeli: