Matka alkaa. Pienen Chorten-pojan irtautuminen kotoa on sydäntä särkevää ja vuoren rinne hyvin jyrkkä.
Koti jää hyvin kauas
Näyttelijä kokoaa hitain kädenliikkein, kuin hyväillen, pöydällä olevaa puhdasta hiekkaa yhä korkeammaksi keoksi. ”Tässä kerrotaan nyt asioista, jotka ovat sydämen asioita. Tarina, joka pian kuullaan, on jossain päin totta, jossain nykymaailman kolkassa.”
Perhosia askelten alla -näytelmän alkuviritys on tehokas. Pian katsojat pääsevät huimalle matkalle kohti vapautta. Tiibetin miehityksen alkuaikoihin asettuvassa tarinassa iso maa on niellyt pienen, eikä sen asukkaiden auta muu kuin paeta vuorille kohti tuntematonta.
Näyttelijöiden puvut ja esityksen äänimaailma – Esko Mattilan ja Tommi Koskisen työtä – hengittävät Tiibetiä, vaikka siitä ei puhuta.
Anne Rautiaisen ohjaama esitys on lumoava, avoin ja liikkuu syvissä tunteissa. Ranskalaisen Jean Cagnardin nukeille kirjoittama näytelmä ei selitä tarkoituksiaan puhki, mikä on erinomainen asia.
Yksi-ilmeiset nuket ja niitä näkyvissä liikuttavat näyttelijät ( Jouko Keskinen , Karin Pacius ja Markus Virtanen ) ovat yhdessä tehokkaita. Chorten on pieni poika, jonka lähtemisen ahdistus on niin suuri, että tuntuu kuin hänen matkaan ryhtyvät jalkansakin lyhenisivät ja katoaisivat. Matka vuorten yli toiseen maahan on raskas, eikä paluusta ole tietoa. Paljon elämää nähnyt Banbousha lohduttaa: ”Vaikka sinä tulisit takaisin jakkihärän lantaa naamallasi, niin sinun äitisi kyllä tunnistaisi.”
Matkalla he tapaavat sisarukset, Songin ja Tsangpon. Kaikkia johdattaa jakkihärkä. Uhka leijuu ilmassa, valloittajan varjokin riittää, ja pian marssiaskelten töminä vauhdittaa matkantekoa.
Nuket ovat erinomainen keino toisaalta etäännyttää tapahtumia realismista filosofian suuntaan ja toisaalta saada katsoja samaistumaan nukkeihin. Lopulta nukke ja sitä liikuttava näyttelijä ovat kuin yksi olento.
Esityksessä on visuaalisesti upeita kohtia, jotka mielikuvitus täydentää. Himalajan rinteet ovat jyrkät ja lumiset, ja yö on kylmä. Jyrkänteillä vaeltavat pienet nuket herättävät tunteen elämän hauraudesta.
Janne Siltavuoren lavastus, nuket ja puvut rakentavat hienovireistä satua, joka on ”jossain päin totta, jossain nykymaailman kolkassa”. Videolla nähdään myös häivähdys aitoa dokumenttikuvaa miehityksestä.
Kotiin ei enää haikailla, sillä siellä ”valloittaja vie kaiken ja kieltää kaiken. Me emme enää voi edes puhua omaa kieltämme, emmekä rukoilla omia jumaliamme.”
Miehitysaikana on eri arvioiden mukaan tapettu 1,5 miljoonaa tiibetiläistä.
Kuolema – vai menneisyys? – on esityksessä hyvin kaunis: kuultavia koteloita, joista pian lehahtaa lentoon valkoisia perhosia.
Marja Kuparinen
Jean Cagnard: Perhosia askelten alla. Ensi-ilta Kansallisteatterin Omapohjassa 1.3.
Jaa tämä artikkeli: