Anna Pyykkö on asunut samassa talossa vuodesta 1965.
Kotona paras
Pari kertaa päivässä 90-vuotias Anna Pyykkö kävelee portaat alas ja takaisin ylös toisen kerroksen kotiinsa. Posti on haettava postilaatikosta ja roskat vietävä ulos.
— Asun täällä niin kauan kuin pystyn kulkemaan raput. Ylöspäin rappuja on helpompi tulla, alaspäin meno on huonompaa. Jalkani ovat sen verran heikot. Käsivoimat ovat hyvät, kun olen ikäni työtä tehnyt.
— En halua palvelutaloihin, vaikka sitä on ehdoteltu. En osaa lähteä minnekään, kun olen niin kova ikävöimään.
Anna on asunut talossa vuodesta 1965. Alun perin talo rakennettiin 1950-luvulla Vapaalan terveystaloksi. Silloin siinä oli kätilön ja terveyssisaren vastaanotot ja kahdeksan asuntoa.
— Asuntoni on hyvä. On erikseen makuuhuonekin. Kun 63-vuotiaana jäin eläkkeelle, minulle sanottiin, että saan asua täällä vuokralla niin kauan kuin itse sanon itseni irti.
Vasta viime aikoina häntä on vähän alkanut haitata se, että saunaan ja suihkuun pitää mennä talon toisen rappukäytävän kautta.
Töiden perässä etelään
Anna Pyykkö muutti aikoinaan työsuhdeasuntoon. Hän oppi tuntemaan oman kotitalonsa ja naapurissa olevan opettajien asuntolan rappukäytävät aivan sananmukaisesti nurkkia myöten, kun hän siivosi niitä työkseen 18 vuotta.
— Koko Rajatorppaa ei edes vielä ollut, kun muutin perheeni kanssa tänne Nurmeksesta. Asuimme ensin muutaman kuukauden Sihtolan kartanossa tässä lähellä.
— Aluksi tulin pääkaupunkiseudulle yksin etsimään töitä. Työn saaminen ei ollut helppoa, mutta pääsin siivoamaan kauppaoppilaitosta Haagassa.
Aikaisemmin Anna oli ollut toistakymmentä vuotta keittäjä-vahtimestari-talonmies-siivoojana kotiseudun kansakouluilla. Kun aviomiehelle ei enää löytynyt töitä, päätettiin koko perheellä lähteä etelään.
Perheen 10- ja 11-vuotiaat pojat alkoivat käydä Ilpolan koulua, joka on nykyisin Rajatorpan koulu. Siellä rehtori kyseli oppilailta, voisiko jonkun äiti tulla siivoamaan opettajien asuntolan rappukäytäviä. Pyykön pojat tiesivät heti, että heidän äitinsä voisi.
Liian touhukkaana törmäilee
Nykyään Anna Pyykkö kulkee kotioloissa valkoisen kepin ja ulkona rollaattorin kanssa. Apuna ovat myös suurennuslasi ja luku-tv.
— En silti pysty lukemaan pitkään, kun silmissäni alkaa pyöriä.
— Minulta leikattiin kaihi vuonna 1995, ja kolme vuotta näin oikein hyvin. Sitten silmiini tuli verenvuotoja ja näkö heikkeni. Mutta kyllä minä kotiaskareet vielä teen. Laitan itse ruoan tai ostan valmista. Olen vanha pullapeukalo. Joskus tosin vahingossa törmäilen johonkin, kun olen liian touhukas.
Kuulo on ollut heikko kauan. Kuulolaitteen avulla Anna saa puheesta selvän, jos puhuja on sopivan lähellä.
Kuulon heikentyminen alkoi jo lapsena.
— Isäni oli suutari, ja olin joskus 4-vuotiaana vahingossa rikkonut yhden hänen työkalunsa terän. Kun pikkusisko kertoi siitä isälle, tämä löi niin, että minulta meni taju.
— Kun virkosin, menin mummon turviin, vaikkei mummokaan uskaltanut panna pojalleen vastaan. Siinä oli mies, joka ei koskaan ottanut lasta syliin.
Joskus tulee ikävä
Anna Pyykköä käydään toisinaan katsomassa kotisairaanhoidosta.
— Yhteen aikaan kotiavustaja kävi tuomassa lääkkeet, mutta minä kyllästyin siihen, että ne viskattiin valmiina pöydän reunalle kuin luu koiralle. Sanoin, että laitan itse lääkkeet. Aamulla on otettava viisi lääkettä, illalla kolme.
Nykyään parikymppinen pojantytär laittaa lääkkeet kahteen dosettiin. Hän valmistui keväällä lähihoitajaksi ja on luvannut käydä isoäitinsä luona joka viikonloppu. Muutkin sukulaiset käyvät katsomassa ja kuljettamassa. Myös avustaja tai seurakunnan vapaaehtoinen on valmis tulemaan seuraksi kävelylle, kauppaan tai näkövammaisten kerhoon.
Moni ystävä ja sukulainen on kuollut. Joskus kun Anna on yksin, tulee ikävä.
— Perjantai-iltana rupesin itkemään. Soitin silloin pojanpojalle. Hän tuli lauantaina käymään ja menimme yhdessä syömään.
— Eniten minun on ikävä keskimmäistä lastani. Poika on ollut haudassa jo kaksikymmentä vuotta. Hän oli kuollessaan vasta 36-vuotias. Hän aina sanoi, että kyllä he pitävät minusta huolen.
Jaa tämä artikkeli: