Kova kolaus
Kun Kari Latvus irtisanottiin, hän tunsi itsensä tarpeettomaksi.
Toukokuussa 2012 Kari Latvus sai potkut. Viitisen minuuttia kestänyt puhelu lopetti parikymmenvuotisen työsuhteen.
Latvus oli työskennellyt Diakonia-ammattikorkeakoulussa sen suunnitteluvaiheesta alkaen. Irtisanomisen aikaan Latvus oli vapaalla työstään diakonian yliopettajana ja toimi Helsingin yliopistossa Vanhan testamentin eksegetiikan yliopistonlehtorina. Kun puhelu tuli, hän oli Jerusalemissa kiertelemässä museoita ja arkeologisia kohteita.
Puhelun jälkeen Latvuksella oli epätodellinen olo.
– Tunnelma oli aivan surrealistinen, absurdi. Ajattelin, ettei tämä voi olla totta. Horisontti ja mittakaava olivat pois paikoiltaan, Latvus muistelee.
Irtisanomista perusteltiin tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä. Diakonia-ammattikorkeakoulussa haluttiin valmistautua valtionavun supistuksiin ja samanaikaisesti suunniteltiin uutta organisaatiomallia. Latvuksen lisäksi myös 11 muuta joutui lähtemään.
– Kun yt-prosessia käydään, toimivapaalla tai sairauslomalla oleva on helppo uhri. Häntä ei tarvitse kohdata kasvokkain, Latvus miettii.
Irtisanotuista monet, kuten Latvus itsekin, olivat päälle viisikymppisiä ja muutama jäämässä lähiaikoina eläkkeelle pitkiltä sairauslomilta.
– Minusta heidän irtisanomisensa oli moraalitonta. Miksi ei voinut odottaa, että he jäävät eläkkeelle?
Nyt Latvus kertoo irtisanomisuutisia kuullessaan miettivänsä, ovatko ne aina välttämättömiä.
– Totta kai taloudellisia realiteetteja on katsottava, mutta toivoisin työnantajilta halukkuutta etsiä muitakin ratkaisuja kuin irtisanomiset. Joskus voitaisiin selvitä lomautuksilla, ja lomautusten pitäisi koskea myös johtoa. Jos johtokin joustaa, se luo hyvää ilmapiiriä ja uskoa tulevaisuuteen. Se, että työnantaja kunnioittaa työntekijöitä, tuottaa tulosta myöhemmin.
Hidas toipuminen
Kun Latvus palasi Israelista Suomeen, hän tunsi putoavansa pimeään kaivoon.
– Ensimmäinen kuukausi oli pelkkää pimeää. Kyselin, onko tekemälläni työllä ollut mitään merkitystä ja arvoa. Miksi-kysymyksiini en saanut työnantajalta vastausta. Hoettiin vain ”tuotannolliset ja taloudelliset syyt” -mantraa.
Latvus kertoo olleensa aina hyvin työorientoitunut. Lehtorina ja yliopettajana hän teki töitä niin kuin olisi työskennellyt omassa yrityksessään. Papin ja tutkijan ammateissa raja yksityiselämän ja työn välillä on hänen mukaansa muutenkin häilyvä.
Jaloilleen selviäminen oli hidasta. Vielä puoli vuotta irtisanomisen jälkeen Latvuksen oli vaikea lukea ammattikirjallisuutta ja viimeistellä keskeneräisiä tutkimustöitään.
– Minun piti opetella rauhoittamaan sisäinen kohina. Kotona en osannut keskittyä, vaan minun täytyi mennä kirjastoon työskentelemään.
Kolhittu ammatillinen itsetunto kohosi kahdessa kansainvälisessä kokouksessa. Toisessa perustettiin kansainvälinen diakonian tutkimuksen seura ja Latvus valittiin sen varapuheenjohtajaksi. Toisessa hän sai muilta Raamatun köyhyystekstien tutkijoilta myönteistä palautetta tutkimustyöstään.
– Ne olivat minulle tärkeitä tapahtumia, koska tunsin itseni tarpeelliseksi. Tekemiselläni oli jokin merkitys. Jokainen työtön joutuu kysymään, tarvitaanko häntä enää. Jos tulee jatkuvasti torjutuksi, toipuminen voi olla hidasta.
Latvus päätti, ettei hän piilottele potkujaan. Hän kirjoitti niistä avoimesti blogissaan ja sai valtavasti myötätuntoista palautetta.
– Kokemukseni on, että kannattaa mieluummin tulla esille ja jakaa ahdistuksensa kuin jäädä yksin itkemään. Kirjoittaminen oli minulle terapeuttista. Vaikeita asioita voi käsitellä vain jakamalla. Mitä enemmän jotakin yrittää salata, sitä syvemmälle sisimpään se menee.
Kova halu töihin
Samaan aikaan Latvus etsiskeli töitä. Teologian tohtorin koulutusta vastaavia paikkoja ei kauheasti ole avoinna. Lisäksi hän oli silloin jo 53-vuotias.
– En miellä itseäni vanhaksi, mutta irtisanomisen jälkeen alkoi tulla sellainen olo, että jos haluan päästä takaisin työelämään, minulla on kiire. Hain varmaan yli kymmentä työpaikkaa, sekä kirkosta että yliopistolta, Suomesta ja ulkomailta.
Maalaisjärjellä voisi ajatella, ettei asiantuntijatehtäviin vaadittava osaaminen katoa iän mukana – pikemminkin päinvastoin. Latvus hymähtää ja sanoo, että ensinnäkin vanhoille työntekijöille on maksettava ikälisiä ja parempaa palkkaa.
– Vanhemmat työnhakijat voivat myös olla niin itsetietoisia ja osaavia, että heidän palkkaamistaan saatetaan pelätä. Heikko johtaja ei halua vahvoja alaisia. Monella on myös sellainen mielikuva, että osaaminen kapeutuu taidon ja kokemuksen karttuessa. Aletaan pitää ylipätevänä ja ylikoulutettuna.
– Saatetaan myös epäillä, tulisiko tai jäisikö hakija todella töihin. Kokemuksesta voin sanoa, että tuollaiset pelot ovat epärealistisia. Ainakin minulla oli kova halu päästä töihin.
Sitten tapahtui onnellinen käänne. Latvus sai puolipäiväisen pätkätyön merimiespappina. Siinä sivussa hän tekee teologina keikkaa ja päätoimittaa Kirkonkellari-verkkolehteä.
Kirkko ja köyhät
Tutkijana Latvus on kokenut kutsumuksekseen nostaa esiin köyhyyteen, huono-osaisuuteen ja syrjäytymiseen liittyviä teologisia kysymyksiä. Suhde köyhyyteen on hänen mukaansa yksi läpi Raamatun kulkevista punaisista langoista. Jos köyhyyttä käsittelevät tekstit jätettäisiin pois, Raamatun sisältö muuttuisi olennaisesti.
– Jeesus eli köyhyyskulttuurin keskellä. Evankeliumit on suunnattu juuri köyhille. Vanhan testamentin puolella esimerkiksi Jobin kirjan keskeinen kysymys on se, onko Job kohdellut köyhiä oikein.
Latvuksen mielestä hengellisiä kysymyksiä ei voi erottaa sosiaalisista kysymyksistä. Sen sijaan, että keskityttäisiin pohtimaan pelkkää sielun pelastusta ja taivaspaikkaa, koko maailma pitäisi nähdä Jumalan valtakuntana.
Tulevia pappeja opettaessaan Latvus on havainnut, että sosiaalisia kysymyksiä käsitellään yliopistoteologiassa todella vähän.
– Pappeja pitäisi jotenkin valmistaa kohtaamaan tämä maailma, jossa elämme. Köyhien maailmaa eivät kirkossa tunne muut kuin diakoniatyöntekijät. Kohtuuttoman paljon voimia ja aikaa on mennyt kirkon sisäisiin vääntöihin.
Repivien riitojen lisäksi kirkon huolenaiheita ovat laskeva jäsenmäärä ja heikentyvä talous. Latvus muistuttaa, että Suomen luterilainen kirkko on hyvin rikas, jos sitä vertaa muihin kirkkoihin.
– Vauraudesta on ollut se seuraus, että ei ole tarvinnut aidosti kysyä, mihin ihmiset tarvitsevat kirkkoa. Toivoisin, että kirkko voisi olla lähempänä arkisia tilanteita ja ihmisten elämää. Mutta se edellyttäisi toisenlaista työtapaa ja asennetta. On ollut vanha perinne kutsua ihmisiä jonnekin kirkon ehdoilla, mutta yhä enemmän pitäisi kulkea rinnalla ja mennä sinne, missä ihmiset ovat.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa Latvuksen lailla työttömiksi joutuneet. Läheisensä menettäneille seurakunnissa on sururyhmiä, eronneille eroryhmiä. Onnettomuuden tai väkivallan järkyttämille järjestetään hiljaisia hetkiä ja suruhartauksia. Osaamista siis on – eikö sitä voisi käyttää työttömienkin tukemiseen?
– Pitkäaikaisen työsuhteen katkeaminen voi olla yhtä suuri kriisi kuin avioero. Yt-neuvottelut ja irtisanomiset ovat tällä hetkellä arkipäivää monelle. Se voisi olla kirkolle mahdollisuus avata ovia, kuunnella ja tarjota tilaa suremiseen. Voitaisiin tehdä yhteistyötä esimerkiksi työttömien yhdistysten kanssa, Latvus ehdottaa.
Hän muistuttaa, että kirkko ei voi sivuuttaa niitä, joilla menee huonosti, eikä heitä voi ulkoistaa pelkästään diakoniatyön vastuulle.
– Tuntuu siltä, että köyhät, työttömät tai syrjäytyneet eivät nykyisin ole koko kirkon asia, vaan heidät muistetaan, kun kirkon kilpeä halutaan kiillottaa.
Jaa tämä artikkeli: