Seija Viléniä puhuttelee kristinuskossa armollisuuden ja rauhan aspekti, se että kelpaa sellaisena kuin on. Kuva: Jukka Granström.

Krishna-liikkeeseen kuulunut Seija Vilén palasi kirkkoon

Seija Vilén liittyi Krishna-liikkeeseen aikuisuuden kynnyksellä ja asui pitkään ulkomailla. Nyt hän rakentaa uutta identiteettiä kristittynä.

• 16.03.2016 18:00
• Anu Heikkinen

Tämä pääsiäinen on Seija Vilénille erityinen. Hän käy kristinuskon suurinta juhlaa läpi ensimmäistä kertaa uutena kirkon jäsenenä.

”Olen vasta hahmottamassa suhdettani Jeesukseen ja pääsiäisen tapahtumiin. Pääsiäisen kertomus näyttää kristinuskon Jumalasta jotain tärkeää. Hän ei ole kaukainen ja kuninkaallinen, vaan hän tuli kärsivän ja väärin syytetyn osaan”, hän pohtii.

Viikoittaisesta kirkossa käymisestä on tullut Vilénille tärkeä rauhoittumisen hetki. Päivät täyttyvät kahdesta työstä sairaanhoitajana ja kirjailijana. Yksi kotoisimmista paikoista on Agricolan kirkon Tuomasmessu.

Kirkko tuntui jollakin tavalla kodilta myös niinä vuosina, kun Vilén kuului Krishna-liikkeeseen ja asui Intiassa.

”Kun tuli koti-ikävä, kirkko oli paikka, jonne menin yksin hiljentymään. Kävin kirkossa aina jouluna ja pääsiäisenä.”

Kuin kotiin olisi palannut

Kirkkoon liittyminen tuntui Seija Vilénistä helpolta, kuin kotiinpaluulta. Hänen lapsuudenkotinsa ei ollut kovin uskonnollinen, mutta hänet on kastettu ja hän kävi pyhäkoulua ja rippikoulun.

”Jumala-kuvassani on säilynyt lapsuudesta saakka paljon sellaista, jonka nyt tunnistan luterilaiseksi tavaksi ajatella”, Vilén sanoo.

Asikkalalaistyttö liittyi juuri ennen 18-vuotispäiväänsä Krishna-liikkeeseen. Hänen tiensä vei 17 vuodeksi Intiaan, Tanskaan ja Kanadaan. Hän meni naimisiin intialaisen miehen kanssa ja sai kaksi lasta. Vahva yhteisöllisyys tarjosi ystäviä ja tukea, mutta sulki muut ulkopuolelleen.

Sitten tuli avioero. Iso murros johti toiseen eroon, irtautumiseen Krishna-liikkeestä.

Vilén muutti Suomeen reilut kymmenen vuotta sitten ja alkoi rakentaa elämäänsä uudelleen. Hän solmi parisuhteen naisen kanssa ja sai liitosta kolmannen lapsensa. Syntyi myös ensimmäinen romaani, Mangopuun alla, tarina nuoresta naisesta uskonnollisessa yhteisössä.

”Heitin uskonnon tietoisesti takapenkille. Alussa oli vapauttavaa ajatella, ettei minun tarvinnut miettiä hengellisyyttäni, vaan saatoin keskittyä kokoamaan elämääni.”

Mielessä kyti kaipaus

Vaikka uskonto matkusti Seija Vilénin elämässä vuosien ajan takapenkillä, hänen mielessään kyti kaipuu löytää uusi hengellinen yhteys ja oppia hyvää ihmisyyttä.

Taas tuli suuria muutoksia: ensin ero, sitten uusi rakkaus. Viime vuosi oli Vilénille vaikea. Elämä puolison, valmentaja Kari Helanderin kanssa oli onnellista, mutta sitä varjostivat läheisten kuolemat ja huoli kuopuksen asioista. Myös maailman tilanne ja toistuvat uutiset pakolaisten hädästä tuntuivat raskailta.

Tärkeä hetki oli se, kun Vilén sai työkaveriltaan lohduksi Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa.”

Hän oivalsi, että on kaipausta, johon vastaukset löytyvät jostain muualta kuin näkyvästä maailmasta.

”On aika kliseistä sanoa, että kun on tosi rankkaa, ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Mutta niin siinä kävi. Kun tuntui, että tarvitsin jotakin Karin ja muiden läheisten tuen lisäksi, usko toi rauhan.”

Se toinen Kari kutsuu mukaan

Vilénin päätökseen liittyä kirkkoon vaikutti Kari, mutta ei se kotona oleva. Eräänä aamuna televisiossa puhui arkkipiispa Kari Mäkinen.

”Keskustelu turvapaikanhakijoista oli alkanut velloa. Kuului paljon vihamielistä puhetta. Sitten arkkipiispa sanoi, että meidän täytyy auttaa lähimmäistä. Siinä tuli kristinuskon ydin.”

Päätöksessä liittyä kirkkoon yhdistyivät Vilénin halu tukea apua tarvitsevia ja toive kuulua seurakuntaan.

”Kaikissa uskonnoissa puhutaan auttamisesta, armosta ja anteeksiantamuksesta. Kristinuskossa se on mielestäni eri tavalla keskeistä. Toisten auttaminen erottelematta on itsessään arvokasta. Se on inhimillistä toisen ihmisen näkemistä sisarena ja veljenä.”

Vilén arvelee, että hänen identiteettinsä kristittynä on vasta rakentumassa. Hän ajattelee, että kaikki uskonnot etsivät samaa, mutta hänelle kirkko on nyt se yhteisö, jossa hän kokee itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Myös Jeesuksen merkitys vahvistuu hiljalleen.

”Lempeä viisaus kuvaa käsitystäni Jeesuksesta. On mysteeri, että Jeesus on samanaikaisesti ihminen ja Jumala. Samankaltainen ajatus on minulle tuttu myös Krishna-liikkeestä, jossa jokin totuus voi olla samanaikaisesti yhtä ja erillinen.”

Kirkossa on sekä avoimuutta että turhaa riitelyä

Tuoreena kirkon jäsenenä Vilén on ilahtunut ja ihmetellyt. Hänestä kirkko on menossa avoimempaan suuntaan, ja siellä on tilaa monenlaisille ihmisille ja näkemyksille.

”Monien mielikuva kirkosta on suppea, sillä he kuulevat vain tietynlaisen, fundamentalistisen äänen. Pienelle vanhakantaisten joukolle tulee suoda paikkansa, mutta suurin osa kirkon jäsenistä edustaa toisenlaisia näkemyksiä.”

Viléniä ihmetyttää se, kuinka paljon ja pitkään kirkossa riidellään: milloin naispappeudesta, milloin avioliittokäsityksestä. Kirkkokuntien väliset raja-aidat harmittavat häntä, erityisesti kiistat siitä, kuka saa viettää ehtoollista kenenkin kanssa.

”Ymmärrän, että ehtoollisen merkitys nähdään eri kirkoissa hieman eri tavoin, mutta miksi sen pitäisi rajoittaa yhteyttä?”

Vilén toivoo, että suomalaiset oppisivat puhumaan hengellisyydestä ahdistumatta ja arkisesti – puhua saa, vaikka ei uskoisikaan. Hengellisyys voi olla tärkeä osa ihmisen elämää, vaikka kirkossa käytäisiin vain kerran vuodessa. Siksi tapakristillisyyttäkään ei pitäisi väheksyä.

”Usko ja yhteys Jumalaan eivät ole niin suppeita, että ne voisi kokea vain kirkon penkissä. Jotkut menevät metsään, minä menen golfaamaan. Siellä tulee samanlainen kokemus kuin kirkossa. Kaikki painava väistyy syrjään.”