Juuret syvällä. Saamelaiset ovat kokoontuneet Marianpäivän kirkkopyhään jo 1500-luvulta alkaen. Joka maaliskuu Enontekiön Hetan kylä täyttyy perinneasuisista ihmisistä. Kuva on vuodelta 1980. Kuva: Jorma Pouta/Lehtikuva
Kristilliset yhteisöt luotaavat menneisyyttä
Kirkko pyysi anteeksi saamelaisilta. Vanhoillislestadiolaisten anteeksipyyntöprosessi on yhä kesken.
Kirkon ja saamelaisten yhteinen historia on täynnä jännitteitä. Piispa Samuel Salmi pyysi helmikuun alussa anteeksi luterilaisen kirkon harjoittamaa saamelaisten alistamista ja etnisiä tutkimuksia, joita kansallissosialismista innostuneet kirkonmiehet tukivat 1930-luvulla.
Saamelaisyhteisö otti kirkollisen anteeksipyynnön vastaan vaihtelevin tunnoin. Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi vaati koko kirkon virallista anteeksipyyntöä, kun taas kirkolliskokouksessakin istunut poromies Jouni Jomppanen piti Salmen avausta kirkon yhteisenä kantana.
Anteeksipyynnöistä on tullut viime vuosina poliittinen trendi. Anteeksi on pyydetty muun muassa Srebrenican verilöylyä ja juutalaisten kohtelua toisen maailmansodan aikana.
Anteeksipyyntöjä on tapahtunut myös Suomen kristillisellä kentällä. Kansanlähetyksen silloinen lähetysjohtaja Timo Rämä pyysi vuonna 1999 anteeksi liikkeen parissa tapahtunutta hengellistä väkivaltaa. Emeritusarkkipiispa John Vikström puolestaan pyysi romaniyhteisöltä anteeksi kirkon penseää suhtautumista romaneihin.
– Oleellista lienee usein anteeksipyyntö tekona eikä niinkään se, että sen sanat sisältäisivät syvällisesti harkitun moraalifilosofisen kannanoton, historian didaktiikan yliopistonlehtori Jan Löfström Helsingin yliopistosta sanoo.
Löfström muistuttaa, että historiallisten syy- ja seuraussuhteiden erottaminen voi olla hankalaa. Siksi ei ole aina helppoa nähdä, kuka on vastuussa kenenkin teoista.
Parhaimmillaan anteeksipyyntöprosessi voi Löfströmin mielestä auttaa luomaan rehellistä historiallista identiteettiä. Anteeksipyynnössä on myös omat vaaransa:
– Prosessi voi tuntua vain toisen osapuolen yksipuoliselta historialla politikoinnilta, Löfström toteaa.
Ritva Kylli Oulun yliopiston Giellagas-instituutista on tutkinut kirkon ja saamelaisten suhteita vuosina 1602–1905. Historiallinen pitkittäisleikkaus paljastaa, että kristinusko juurtui Saamenmaalle verrattain nopeasti.
– Saamelaiset pitivät itseään 1800-luvulle tultaessa kristittynä kansana, jonka edustajat tuomitsivat monet esikristillisen ajan käytännöt, Kylli kertoo.
1800-luvulla halpa paloviina ja surkea seurakunnallinen huolenpito vieraannuttivat saamelaisia kirkosta. Lars Levi Laestadiuksen synnyttämä lestadiolainen herätys viritti jälleen kiinnostuksen kristinuskoon.
Anteeksipyynnön tarpeellisuutta pitäisi Kyllin mielestä lähestyä menneisyden saamelaisten näkökulmasta.
– Monet saamelaiset olivat pikemminkin pahoillaan siitä, että kirkko ei tarjonnut heille tarpeeksi jumalanpalveluksia.
Nykysaamelaiset eivät suinkaan aina asu perinteisillä saamelaisalueilla.
– Helsinki on Suomen suurin saamelaispitäjä, Oulussa työskentelevä saamelaistyön pastori Erva Niittyvuopio sanoo.
– Se, jota ei mainita, ei ole olemassa. Näkyväksi tuleminen on yksi tulevaisuuden haaste, hän painottaa.
Niittyvuopion mielestä ensimmäinen askel näkyvyyteen olisi se, että saamenkielistä toimintaa järjestettäisiin myös suuremmissa kaupungeissa. Toisaalta myös pohjoisessa on vaje saamentaitoisista papeista ja nuorisotyöntekijöistä.
Kirkon anteeksipyyntö lämmittää Erva Niittyvuopiota.
– Tunnen suurta iloa piispa Salmen sanoista. Koen, että hän on tuonut anteeksipyynnöllään saamelaista alkuperäisväestöä näkyväksi.
Vanhoillislestadiolainen liike on saamelaisten ohella käynyt tiivistä anteeksipyyntökeskustelua. Liikettä ovat ravistelleet niin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö kuin niin sanotut hoitokokouksetkin.
Hoitokokoukset olivat yleisiä etenkin 1970-luvulla. Niissä paikallinen rauhanyhdistys otti puhutteluun ihmisiä, jotka tavalla tai toisella poikkesivat liikkeen moraalisesta koodista. Puhuttiin ”vääristä hengistä”. Väärien henkien johdattamia painostettiin ja heidät saatettiin pahimmassa tapauksessa erottaa liikkeestä.
Vanhoillislestadiolainen liike koostuu paikallisista rauhanyhdistyksistä, joiden kattojärjestö on valtakunnallinen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK. Viime vuonna vanhoillislestadiolaisten pää-äänenkannattaja Päivämies julkaisi kirjoituksen, jossa SRK:n johto pahoitteli hoitokokouksissa tapahtuneita väärinkäytöksiä.
Lapin yliopiston tutkija Aini Linjakummun mielestä pahoittelu ja anteeksipyyntö ovat kaksi eri asiaa. Päivämiehessä olleesta kirjoituksesta puuttui konkretia: ketkä toimivat väärin ja miten? Ja ennen kaikkea: kuka on vastuussa hoitokokousten väärinkäytöksistä?
Vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön kohdistuu Linjakummun mukaan runsaasti ulkoisia paineita. Pedofilia, naispappeus ja naisen asema pakottavat itsetutkisteluun.
–Liike on turbulenssissa. Pahoittelu oli yksi tapa hallita moninaista tilannetta.
Varsinaista anteeksipyyntöä hankaloittaa ajatus siitä, että vanhoillislestadiolainen liike on erehtymätön. Liikkeen oman tulkinnan mukaan virheitä tekevät vain yksittäiset ihmiset. Anteeksipyyntö ja -antaminen on kahden ihmisen, tässä tapauksessa hoitokokouksen hoitajan ja hoidettavan välinen asia.
– On paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet vääryyttä, Linjakumpu sanoo.
– Siksi kollektiivin pitäisi pyytää anteeksi kollektiivilta.
Yksi ratkaisu voisi olla eräänlainen ”totuuskomitea”, joka keräisi osapuolet yhteisen pöydän ääreen.
– Liike korostaa, että kyllä meidän kanssa voi keskustella, tulkaa vaan niin jutellaan. Ei se kuitenkaan toimi näin. Tarvitaan puolueeton taho.
Aini Linjakumpu näkee pahoittelun yhtenä lukuna suuressa tarinassa, jonka loppuratkaisu on toistaiseksi tuntematon.
–Vanhoillislestadiolaisuuden kysymysmerkit eivät ole haihtumassa ilmaan. Tuulinen aika jatkuu.
Linjakummun mielestä virallinen anteeksipyyntö parantaisi tulehtuneen vanhoillislestadiolaisen yhteisön.
– Ongelmallisin tilanne on kuitenkin niiden ihmisten kohdalla, joihin hoitokokoukset kohdistuivat. Olisi ehkä aika, että he pääsisivät siitä rauhaan.
Saila Keskiaho
Jaa tämä artikkeli: