Vaikeista ajoista ei pakko selvitä yksin. Diakoniatyö tarjoaa kuuntelevaa korvaa ja konkreettista apua. Kuva Thinkstock.

Kuka kuuntelee vanhaa?

Kun ihminen ikääntyy, hänen mieleensä saattaa tulla asioita, joita hän ei ole aikaisemmin pohtinut. Silloin on kuuntelija tarpeen.

• 11.12.2015 09:40
• Teksti Eeva Hurskainen

Turvattomuus ja yksin jäämisen pelko voi ajatteluttaa sellaistakin ikäihmistä, joka on vielä monin tavoin elämässä mukana. Ajatus kuolemasta voi askarruttaa sitäkin, joka ei itse ole sairas. Pohdinta voi alkaa esimerkiksi läheisten ja ikätoverien sairastamisen tai kuoleman myötä.

Vanhuuden psykologiaa tutkineet vakuuttavat, että nämä ovat luonnollisia, tähän ikävaiheeseen kuuluvia pohdintoja.

Jos kysymykset alkavat vaivata eikä tiedä, kenen kanssa niitä pohtisi, pitäisi olla paikkoja, joissa puhua ja joissa ikääntyvän asioita ymmärretään. Voisiko sellainen paikka löytyä kirkon piiristä?

– Minulta voi varata aikaa keskusteluun ilman, että on jokin erityinen syy. Riittää, kun sanoo, että haluaa keskustella, sanoo diakoniatyöntekijä Tarja Koivumäki Viikistä, Malmin seurakunnasta.

On monia syitä, miksi ihmiset ottavat yhteyttä Koivumäkeen. Heitä on monen ikäisiä. Joskus ikäihmisen yhteydenoton syynä voi olla vakava sairastuminen tai taloudellinen ongelma, mutta usein sen takana on myös muuta, mistä on tarvetta puhua. Konkreettisen syyn vuoksi vain on helpompi tulla.

– Toisinaan aistin, että kävijällä on vaikea asia, mutta hän ei ole valmis siitä puhumaan, Koivumäki sanoo.

Keskustelun saattaakin avata yksinkertainen kysymys 'miten voit?'.

Yhteiselle päivystysnumerolle tarvetta

Joskus kynnykseksi voi nousta epäilys oman asian merkittävyydestä, varsinkin, kun ajanvarauspuhelinaikoja on niukasti. Helsingin seurakuntayhtymän diakonian päällikkö Kirsi Rantala on tästä tietoinen:

– Minulla on kokemus, että vanhalla ihmisellä on korkea kynnys arvioida, onko minulla nyt niin kova tarve. Hän helposti ajattelee, että ei tämä ole niin tärkeää, tänään nyt vain tuntuu tältä. En sittenkään taida häiritä.

Kieltämättä yksi tunti yhteydenottoaikaa viikossa tuntuu vähäiseltä. Ne diakonian työntekijät, joilla on tämä käytäntö, perustelevat kuitenkin tilannetta niin, että ainakin silloin he ovat varmasti tavoitettavissa.

Kirsi Rantala toivoo, että yhteyden saamisen helpottamiseksi koko seurakuntayhtymän diakoniatyölle saataisiin yksi puhelinnumero, johon voisi soittaa joka päivä ja josta sitten annettaisiin ajat eri työntekijöille. Hän tunnistaa myös sen lisääntyneen tarpeen, mikä kohdistuu diakoniaan, kun yhteiskunnan hätä ei ole hellittänyt. Silti hän kannustaa ottamaan yhteyttä.

– Ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi, ja se tapahtuu vain suhteessa toiseen ihmiseen. Meitä ei ole luotu olemaan yksin vaan jo alussa ihmisiä oli kaksi. Jokaisen tulee myös saada kokea olevansa tarpeellinen, pohtii Rantala, koulutukseltaan diakonissa ja pappi.

– Se on vastavuoroinen asia. Jokaisella on merkityksensä. Ja kun ihminen tulee kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi, hänestä vapautuu jotain myös annettavaksi toisille.

Kirsi Rantala on työssään huomannut, että moni käsittelemätön asia aiheuttaa syyllisyyttä. Kun syyllisyys muistuttaa itsestään, siitä puhumista helposti kartetaan. Jos ihminen kuitenkin voi puhua syyllisyydestä ja tulla silti hyväksytyksi sellaisenaan, hän tuntee tulleensa armahdetuksi. Kun lukko aukeaa, sen takaa voi löytyä jotain uutta.

Iäkäs ihminen on voinut kantaa lapsuudesta saakka jotain asiaa ja siihen liittyvää syyllisyyttä, uskoa, että se johtui hänestä. Kun tulee hetki, että hän voi kertoa syyllisyydestään, toinen ihminen voi kuunnella häntä ja ehkä vakuuttaa, ettei hän voinut olla mitenkään vaikuttamassa asiaan.

– Olen nähnyt, että kun ihminen pääsee syyllisyydestä irti, hän ikään kuin syntyy uudestaan, Rantala kertoo.

Kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen tärkeä kokemus

Seitsemänkymppinen "Liisa" kertoo kokeneensa alusta alkaen, että tuli ymmärretyksi. Hän muistelee ensi tapaamisiaan seurakuntansa diakonissan kanssa.

Liisalla oli vaikea elämäntilanne, ja kerran hän meni ahdistuneena erääseen seurakunnan iltatilaisuuteen. Kun tilaisuuden jälkeen tarjottiin keskusteluapua, hän rohkaisi mielensä ja meni vapaaehtoisena toimineen auttajan puheille. Tämä ohjasi hänet seurakunnan diakonissan luo.

Vaikean asian jakaminen diakonissan kanssa ja ymmärretyksi tuleminen sai Liisan jatkamaan keskusteluja, joita on ollut jo parin vuoden ajan, nyt noin kuukauden välein. Keskusteluissa on 

Kohdatuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen on tärkeä ja korjaava kokemus. Kuva: Jarkko Peltohuhta.

hänen mukaansa syntynyt yhteisiä, hauskojakin oivalluksia.

Liisa arvelee, että kaikki eivät ehkä osaa etsiä kirkolta sitä monipuolista apua, jota myös diakonian kautta voi saada.

– Monilla meistä on yksin asuvia muistisairaita sukulaisia, ystäviä tai naapureita, joista huolehtiminen on henkisesti raskasta. Tähän huolenpitoon diakoniatyöntekijöiltä saatava "työnohjaus" pitää meitä henkisesti pystyssä. Se on luotettavaa ja silti maksutonta, Liisa sanoo.

Omasta keskusteluyhteydestään puhuessaan Liisa pitää tärkeänä, että on sama ihminen, jonka puoleen voi kääntyä eikä tavatessa tarvitse kaikkea enää alusta asti kertoa.

– Minulle tärkeintä on ollut tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Olen saanut apua hengellisiin ja henkisiin vaikeuksiin henkilöltä, joka ymmärtää kumpiakin, osaa erottaa ne ja toisaalta näkee niiden yhteyden, Liisa kertoo.

Hän tuntee voivansa puhua diakonissalle vapaammin maallisista ja käytännöllisistä ongelmista kuin papille. Vakaana kristittynä hänestä on hyvä myös rukoilla keskustelujen lopussa.

– Se on ehkä sittenkin kaikkein tärkeintä.

Ei koskaan liian myöhäistä eheytyä

Diakoniatyöntekijä Tarja Koivumäki puhuu elämän eri siirtymävaiheista, joista vanhuus on yksi. Se on uusi mahdollisuus eheytyä.

– Eheytymiseen vaikuttaa se, miten ihminen on aikaisemmissa elämänvaiheissaan ratkaissut kriisit, Koivumäki sanoo.

– Jokin nykyinen tilanne voi nostaa pintaan surun, joka on jäänyt surematta tai vihan, joka on aikanaan täytynyt painaa pois tietoisuudesta.

Koivumäki sanoo, että riippuu kuuntelijan, esimerkiksi diakoniatyöntekijän, koulutuksesta ja elämänkokemuksesta, miten hän "kuulee" keskustelukumppaniaan. Jos kuuntelija ei kaihda vaikeitakaan asioita, hänelle rohkenee puhua.

Koivumäellä itsellään on vankka koulutus ihmisen kohtaamiseen, sillä hänellä on diakonin tutkinnon lisäksi myös psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus, oma kokemus hoidettavana olemisesta ja sielunhoidon terapian koulutus.

– Ajatus kuolemasta tulee ikääntyessä lähemmäksi kuin ennen. Pitkin elämää kuolevaisuus on kyllä jotenkin läsnä, mutta nuorempana ihminen pyrkii työntämään sen syrjään eri syillä, ikään kuin juoksee sitä karkuun. Hän tekee monia asioita kuoleman pelossa, Koivumäki sanoo.

– Ikäihminen ei voi juosta karkuun. Kuolema alkaa muistutella itsestään, vaikka aikaa olisi vielä paljonkin. Kuolemasta voi kyllä puhua, hyvällä tavalla, turvallisesti.

Jos kuolema askarruttaa, vaikkapa aihepiiriä koskevan kirjallisuuden lukeminen voi auttaa. Kuitenkin jokaisella pitäisi Koivumäen mielestä ehdottomasti olla joku, jonka kanssa voi keskustella asiasta.

Jotain tästä kuoleman käsittelyn tarpeesta kertovat Koivumäen mukaan uurnantekokurssit, jotka täyttyvät aina, kun niitä järjestetään. Mikäpä onkaan luontevampaa kuin valmistaa omin käsin viimeistä leposijaansa ja puhella työn ohessa toisten samassa puuhassa olevien kanssa.

Luettavaksi: Pirkko Siltala, Vanhuus. Elämä haluaa tulla eletyksi. Kirjapaja, Helsinki, 2013