Kuka saa kirjoittaa kenenkin nimissä? Toisen nahkoihin menemisessä on riskinsä
Englanninkielisessä maailmassa keskustellaan tällä hetkellä paljon siitä, kuka saa kirjoittaa kenestä ja millä tavalla. Kuva: Esko Jämsä

Englanninkielisessä maailmassa keskustellaan tällä hetkellä paljon siitä, kuka saa kirjoittaa kenestä ja millä tavalla. Kuva: Esko Jämsä

Kuka saa kirjoittaa kenenkin nimissä? Toisen nahkoihin menemisessä on riskinsä

Kun enemmistöön kuuluva kirjoittaa vähemmistöistä, rivien väleissä voi piillä vaaroja. Kaksi tutkijaa ja kirjailijaa pohtii, millaisia ovat kirjoittamisen reunaehdot.

Tämän jutun otsikon kysymys on väärä ja harhaanjohtava. Ainakin, jos kysyy kirjallisuudentutkija Olli Löytyltä.

– Pitäisi kysyä, millainen suhde kirjallisuudella ja todellisuudella on, Löytty pohtii.

Kysytään. Anja Snellman julkaisi vuonna 2010 romaanin Parvekejumalat. Romaanin päähenkilönä on nuori somalityttö, joka romaanin lopussa kuolee niin sanotun kunniamurhan uhrina. Millaisia ongelmia romaaniin mahdollisesti liittyy?

– Snellman kirjoitti kunniaväkivallasta aikana, jolloin Suomessa ei ollut ollut yhtään todistettavaa kunniamurhatapausta. Kriitikot sanoivat yhteen ääneen, että nyt on kuultu Suomen somalien ääntä. Ei herätty kysymään, onko niin, Löytty pohtii.

Parvekejumalien kohdalla herää kysymys, onko romaani kulttuurista omimista. Sitä, että valtaväestön edustaja käyttää vähemmistön ääntä miten tahtoo ja vahvistaa ennakkoluuloja.

Olli Löytty käyttäisi taas mieluummin tarkempaa sanaa kuin kulttuurinen omiminen.

– Kaikki kulttuuri on omittua, kierrätystä, lainaa. Olisi parempi puhua kulttuurisesta hyväksikäytöstä tai vallankäytöstä.

Keskustelu siitä, kuka saa käyttää kenenkin ääntä ja millä tavalla, on Suomessa nuorta.

– Nyt puhutaan asioista, jotka ovat jääneet Suomessa näkymättömiin, Löytty sanoo.

Suomi ei kuitenkaan voi olla puhumatta sanojen mahdollisista vaaroista. Maan rajojen sisällä on aina elänyt etnisiä vähemmistöjä: saamelaisia, romaneja ja juutalaisia. Yhtenäiskulttuuri on historian harhaa.

– Meilläkin on kolonialistisia rakenteita, esimerkiksi saamelaislapsia kiellettiin puhumasta saamen kieltä koulussa.

Oikeudesta kirjoittaa seuraa velvollisuus

Näkymättömien tekeminen näkyväksi oli kirjailija Emmi Itärannallakin mielessä, kun hän kirjoitti toista romaaniaan Kudottujen kujien kaupunki. Yksi romaanin sivuhenkilöistä on intersukupuolinen Ila, jonka ruumiissa on sekä maskuliinisia että feminiinisiä piirteitä.

Itäranta mietti, saako hän kuvata intersukupuolista ihmistä, vaikka ei itse ole intersukupuolinen. Se, että kirjallisuudessa on hyvin vähän intersukupuolisia henkilöhahmoja, ratkaisi kysymyksen.

 

Kaikilla on oikeus kirjoittaa mistä vain, mutta oikeuden mukana seuraa velvollisuus miettiä, miksi kirjoitan. - kirjailija Emmi Itäranta

 

– Maailma, jossa me elämme, on moninainen. Koen, että fantasiamaailma on uskottava silloin, kun se heijastaa tätä todellisuutta, Itäranta sanoo.

– Kaikilla on oikeus kirjoittaa mistä vain, mutta oikeuden mukana seuraa velvollisuus miettiä, miksi kirjoitan. Kun enemmistöön kuuluva kirjoittaja kirjoittaa vähemmistöön kuuluvasta ihmisestä, siinä on tietty valtasuhde.

Ilan hahmoa kirjoittaessaan Emmi Itäranta luki paljon intersukupuolisuudesta. Koska kyseessä oli vain sivuhenkilö, taustatyöhön ei voinut upota liian syvälle.

– Jos minulla olisi ollut aikaa, olisin hankkinut intersukupuolisen esilukijan.

Myös fiktiossa on kyse vallasta

Englanninkielisessä maailmassa keskustellaan paraikaa paljon siitä, kuka saa kirjoittaa kenenkin nimissä. Kirjailija Lionel Shriver piti Brisbanen kirjallisuusfestivaaleilla puheen, jossa hän totesi, että puhe kulttuurisesta omimisesta tekee kaikesta kirjoittamisesta mahdotonta. Kirjailija kirjoittaa aina jostakusta toisesta.

Ei Emmi Itärantakaan sitä kiistä, mutta näkee silti enemmän sävyjä.

– Fiktio ei ole yhteiskunnan valtasuhteista irrallaan vaan niiden jatkumoa. Kirjoittaja ei voi paeta sen taakse, että fiktiolla ei ole merkitystä, sillä katsomme todellisuutta yhä enemmän fiktion – videopelien, elokuvien ja tv-sarjojen – kautta.

Siksi kirjoittajan pitäisi olla tietoinen omista sokeista pisteistään. Ennakkoluulojen haastaminen on Itärannan mielestä kirjailijan perusammattitaitoa.

– Aina kun kirjoittaa, pitäisi mukana olla empatiaa, mielikuvitusta ja vilpitöntä yritystä kirjoittaa kunnioituksella. Enkä tarkoita kunnioituksella sitä, että pitäisi kirjoittaa vain positiivisessa valossa, vaan sitä, ettei perusta henkilöhahmoja stereotypioihin.

Ennakkoluulot rasittavat sitä, miten kulttuureja ja niitä edustavia yksilöitä katsotaan.

– Laitamme ihmisiä tiettyihin lokeroihin ja näemme kaikki saman lokeron sisällä samanlaisina. Yhden identiteettinimikkeen sisälle mahtuu kuitenkin paljon: kaikki ovat erilaisia.

Se monimutkaistaa kysymystä siitä, kuka saa kirjoittaa kenestäkin.

Itäranta sanoo ymmärtävänsä sen, että monien identiteettien edustajille nimike on tärkeä. Saamelaiset puhuvat itsestään saamelaisina, homot marssivat Pride-kulkueessa nimenomaan homoina. Nimike on tapa, jolla ryhmä tekee itsensä näkyväksi. Se on poliittinen väline, jolla ryhmän oikeuksia ajetaan.

– Samaan aikaan ymmärrän sen, että ihmiset eivät halua lokeroitua. Nimike kertoo loppujen lopuksi niin vähän ihmisestä, Emmi Itäranta toteaa.

Pirkko Saision identiteettileikki

Nimikkeillä voi myös leikitellä. Niin teki Pirkko Saisio, kun hän kirjoitti romaaneja Jukka Larssonin ja Eva Weinin salanimillä. Larsson oli olevinaan vankilapsykologi ja tietenkin mies. Wein taas oli juutalaisnainen, joka kirjoitti, kuten juutalaisen muka kuuluu, juutalaisten historiasta. Helsingin Sanomien kriitikko kirjoitti, että Eva Weinia voi pitää Daniel Katzin jälkeen Suomen toisena juutalaisena kirjailijana.

Identiteettileikki ärsytti kirjallisia piirejä, Saision tuotantoa tutkinut Katri Kivilaakso sanoo. Kriitikot olivat lukeneet teoksia kirjailijan oletettua taustaa vasten ja etsineet autenttisia kokemuksia. Saision henkilöllisyys paljastui salanimien takaa vasta myöhemmin.

– Niin Larssonin kuin Weininkin romaanit käsittelevät mieheyttä, naiseutta, juutalaisuutta, luterilaisuutta ja ortodoksisuutta enimmäkseen aika symbolisella tasolla. Olisi hassua sanoa, että Saisio ei olisi saanut kirjoittaa salanimillä, Kivilaakso toteaa.

Saision kohdalla voi myös kysyä, pitäisikö häntä lukea erityisesti lesbokirjailijana.

– "Lesbokirjailijan" Saisiosta suurelle yleisölle teki ehkä jossain määrin omaelämäkerrallinen trilogia, Pienin yhteinen tekijä, Vastavalo ja Punainen erokirja. Silti Saisio on myös valtavirtaa kiinnostava, kantaa ottava kirjailija ja näytelmäkirjailija.

Tästä kertoo myös se, että Saisio sai äskettäin Aleksis Kiven rahaston palkinnon.

Kulttuurisesta vallankäytöstä puhuttaessa on tuotu Kivilaakson mielestä esiin tärkeitä ajatuksia.

– Mutta kirjallisuuden keinot ovat niin moninaisia, että romaania on mahdoton ajatella vain jonkin identiteettipolitiikan välineenä.

Kulttuuriperimä leimaa liikaa

TED Talks on videosarja, jossa fiksut ihmiset puhuvat fiksuja. Yhden puheenvuoron käyttää turkkilainen kirjailija Elif Shafak. Tänä syksynä toisen romaaninsa Tiranan sydän julkaissut kirjailija Pajtim Statovci on erityisen vaikuttunut Shafakin sanoista.

– Shafak puhui siitä, miten monikulttuurisesta taustasta tulevia kirjailijoita ei aina nähdä luovina yksilöinä, vaan kulttuuriperimänsä edustajina. Hän korosti, että kun kirjailijaan lyödään maahanmuuttajakirjailijan leima, se riisuu hänet vallasta kuvitella ja luoda. Kirjailija on niputettu osaksi joukkiota, jossa hänen odotetaan puhuvan tietyllä tavalla.

Ruotsissa koko maahanmuuttajakirjallisuuden käsitteestä onkin jo luovuttu, Olli Löytty tietää kertoa. Siellä puhutaan ihan vain kirjallisuudesta.

Pajtim Statovci itse on taustaltaan sitä, mitä Suomessa sanotaan monikulttuuriseksi. Hän syntyi Podujevossa, Kosovossa, vuonna 1990. Statovci tuli Suomeen kaksivuotiaana. Vasta Suomesta hänellä on muistoja. Statovci on opiskellut Suomessa, hän kirjoittaa suomeksi.

– En pidä elämääni mitenkään mainittavasti erilaisena, vaikka olenkin kasvanut kahden kulttuurin keskellä ja puhun albaniaa äidinkielenäni.

Kirjoissa kuuluvat yksilöiden äänet

Esikoisteoksestaan Kissani Jugoslavia Pajtim Statovci sai lukea, että se kuvaa Suomea ulkopuolisen silmin.

– Hämmästyin tätä todella, olenhan asunut täällä niin pitkään kuin muistan.

Romaanista etsittiin autenttista maahanmuuttajan kokemusta.

– Onko yhden romaanin mahdollista kertoa kattavasti niinkin vaikeasti määriteltävistä asioista kuin kansallisuudesta tai seksuaalisuudesta? Ja millainen teos on suomalainen teos? Mahtuuko kaikki yrityspankkiirista kolmesataasivuiseen romaaniin? Vastaus on itsestään selvä: ei tietenkään.

 

En pidä itseäni kenenkään äänitorvena enkä maahanmuuttajakirjailijana. - Pajtim Statovci

 

Statovci kysyy, miksi monikulttuurisesta taustasta tulevia ihmisiä pyydetään kommentoimaan esimerkiksi pakolaisuutta.

– Senkö vuoksi, että me nimenomaan taustamme vuoksi tietäisimme asiasta enemmän kuin joku muu? Tai että meillä olisi oikeus puhua toisen ihmisen suulla? Onko monikulttuurinen tausta perusteltu syy kohdistaa henkilöön kysymyksiä, joiden sisältö ei välttämättä vastaa heidän omaa kokemustaan? Eikö se ole kohtuutonta, ennakkoluuloista, yksilöllisyydestä riisuvaa?

Kun Statovci kirjoittaa, hän ei halua miettiä, millaista kuvaa hän luo kansallisuudesta tai seksuaalisuudesta.

– Ajatus on minusta täysin absurdi. Koska kirjoitan yksittäisistä ihmisistä tietyissä olosuhteissa, he ovat ihmisiä niin kuin me kaksi. Ääni, jonka heille annan, on yksilöllinen, yksi loputtomista.

Kaiken tämän jälkeenkin Statovci sanoo olevansa jossain määrin huolissaan kärjistyneistä asenteista.

– Aina löytyy yleisöä, jolle maailma on tätä mustavalkoisempi. En pidä itseäni kenenkään äänitorvena enkä maahanmuuttajakirjailijana. Mutta fiktion hienous on siinä, että sen avulla voi esittää näitä ongelmallisia kysymyksiä.

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city