Heikki Silvennoisen mielestä blues sopii suomalaiseen mielenlaatuun, koska täällä ollaan pinnalta jäyhiä mutta pohjimmiltaan hyvinkin emotionaalisia. Kuva: Milla von Konow
Kummeli-mies on kovan luokan blueskitaristi
Heikki Silvennoisen elämässä vallitsee tasapaino komiikan ja musiikin välillä. Itku on usein lähellä naurua.
Jaksaa vielä, vanha mies, Pave Maijanen naljailee Heikki Silvennoiselle Kulttuuritalon lavalla. Maijanen ja Silvennoinen heittävät nykyään yhdessä keikkaa, ja biisien välissä kuusikymppiset veteraanimuusikot viihdyttävät yleisöä äijäironiallaan.
Heillä on varaa pilailla, sillä molemmat jaksavat yhtä hyvin kuin ennenkin.
Kaikki tuntevat Heikki Silvennoisen Kummeli-miehenä, mutta harvempi muistaa, että hän on maan parhaita blueskitaristeja, ollut koko ajan. Musiikki on hänen leipäpuunsa.
Nyt on sketsiohjelmasarja Kummelikin taas pinnalla, sillä Yle on hankkinut 25 vuotta täyttäneen sarjan rajattomat esitysoikeudet, ja se on saanut pysyvän paikan Areenassa.
Bluesia ja Kummelia. Silvennoisen mielestä siinä ei ole mitään ristiriitaa.
– Musta on tullut muusikko ja naurattaja, mutta eivät ne sulje pois toisiaan. Itku on niin lähellä naurua, ja koomikollahan on aina se toinen puoli, klovnin kyyneleet. Viihdyttäjä voi vaipua surumielisyyteen, mutta iloa ei pidä koskaan päästää pois, hän sanoo.
Koomikoksi vasta keski-iässä
Heikki Silvennoinen keikkailee usein Helsingissä, mutta hän kuuluu Tampereen peruskalustoon. Katukuvaankin hän kuuluu: kaverin omistaman valokuvausliikkeen ikkunassa hän näyttää mallia, miten passikuvassa ei saa poseerata. Kahvilan pöydässä hän moikkailee tämän tästä tutuille moro.
Jos haluaa oppitunnin Tampereen murteesta, kannattaa katsoa putkeen kaikki Silvennoisen Matti Näsä -sketsit.
Silvennoinen ei kuitenkaan ole syntyperäinen tamperelainen, vaan hän on päätynyt sinne Helsingin ja Varsinais-Suomen kautta. Lapsuuden kesät vietettiin äidin kotikonnuilla Savossa.
Silvennoinen on imenyt murteet ja slangin alitajuntaan. Tyypillistä synnynnäiselle koomikolle.
Moni on vuosien varrella ihmetellyt, miksei Silvennoinen ole näyttelijä.
– Kyllä mä murrosiässä haaveilin näyttelijän ammatista, mutta en koskaan hakenut teatterikouluun, kun musiikki vei mukanaan. Nykyään mulla on kyllä aika tarkka visio hyvästä näyttelemisestä, ja näen toisista, ovatko he sisällä roolissa.
Silvennoinen oli jo nelissäkymmenissä, kun hän löysi koomikon itsestään. Kummeli syntyi kaveripohjalta: Olli Keskinen ja Silvennoinen olivat keskenään kavereita, ja toisaalla Heikki Hela ja Timo Kahilainen.
– Keskinen hommasi kameran ja sen kanssa alettiin hullutella.
Demojen perusteella Ylen Matti Grönberg antoi miehille aika lailla vapaat kädet, ja siitä se lähti.
– Ihan käsistä, Silvennoinen sanoo.
Kummeli-sketsit kiertävät netissä
Kummelin varsinainen kulta-aika jatkui vuoteen 1994, mutta se on pysynyt pinnalla sen jälkeenkin, sillä elokuvia on valmistunut harvakseltaan, tasaiseen tahtiin. Somen ja YouTuben aikana sketsejä alettiin kaivaa esiin jo ennen Ylen uusintoja, sillä niitä putkahtaa kollektiivisesta muistista yllättävän helposti.
Vastikään maahanmuuttokeskustelun yhteydessä jaettiin sketsiä, jossa Heikki Silvennoisen esittämä Jermu-pääministeri päästää suustaan rasistisia sammakoita. Kun Kanadasta tuli puheenaihe Justin Trudeaun ansiosta, Facebookissa alettiin kysellä, missä aina sanottiinkaan, että vastaus on Kanada. Se oli tietysti Kummelin Musa-Visa.
– Kanada oli sopivan absurdi, mutta se olisi voinut olla mikä vaan, vaikka Islanti. Me alettiin vain hokea sitä, ja Kanada oli hyväsointinen sana, Silvennoinen kertoo.
– Kummelissa pyrittiin siihen, että sketsit koskettaisivat mahdollisimman laajasti, mutta koskaan siinä ei pilkattu ketään. Kaikelle pitää saada nauraa, oli se sitten lääkäri tai tavallinen ukko kadulta.
Uskolla elämässä oma lokeronsa
Heikki Silvennoisen musiikkiura lähti 1970-luvulla tamperelaisesta Tabula Rasa -bändistä, joka soitti blues-pohjaista progea. Bändi hajosi henkiseen myllerrykseen, kun kolme sen jäsenistä tuli uskoon.
Silvennoinen on esittänyt myös gospelia, ja tunnetuin sen tyylin kokoonpanoista oli Q-Stone, josta Mikko Kuustonen lähti soolouralleen. Gospelia tehdään Suomessa nykyäänkin, mutta Silvennoisen mielestä maallisemmat musiikinharrastajat suotta karsastavat sitä.
Uskolla on Silvennoisen elämässä oma lokeronsa edelleen, mutta hän sanoo olevansa joustava kristitty.
– En ole koskaan varsinaisesti kääntynyt uskoon, en kokenut voimakasta humahdusta.
Musiikilliset juuret ovat bluesissa, ja se on pysynyt mukana kaikissa ikävaiheissa.
– Blues on lähellä mun sydäntä, ja teen sitä niin kauan kun on fiilistä ja pääsee vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Blues vaatii aina tunteen palon.
Silvennoisen mielestä blues sopii suomalaiseen mielenlaatuun: täällä ollaan pinnalta jäyhiä mutta pohjimmiltaan hyvinkin emotionaalisia – ja itseironisia.
Viime aikoina hän on esiintynyt muun muassa uuden polven blueskitaristin Erja Lyytisen kanssa, ja syksyllä heillä on edessään kiertue.
– Erja on lahjakas ja tunnollinen muusikko. Hänen kanssaan on turvallinen olo keikalla, Silvennoinen kehuu.
Viisi lasta kasvattanut Silvennoinen sanoo olevansa luonteeltaan sitkeä reissumies.
– Sekin kuuluu bluesiin. Elän voimakkaasti hetkessä.
Kesällä Silvennoinen nähdään oikeasti näyttelemässäkin, kesäteatterissa Äänekoskella.
Jaa tämä artikkeli: