Kun elämä pysähtyy
Seurakuntien työntekijöillä ja vapaaehtoisilla on aikaa ja osaamista nuorten auttamiseen.
Passiivisuus, toivon täydellinen puuttuminen, masentuneisuus, yksinäisyys, näköalattomuus ja yhteiskunnan halveksunta. Nämä ovat Leppävaaran seurakunnan diakoniatyöntekijä Harriet Lohikarin mukaan yleisiä ilmiöitä, jotka tulevat nuoria auttavia kirkon työntekijöitä vastaan.
”Se on karua kerrottavaa: ei oikein kiinnosta opiskelu, ei työnteko. Asenne on, että on tyhmää tehdä itse, kun sossun tuellakin pärjää”, Lohikari sanoo.
Lohikarin kokemuksen mukaan monilta nuorilta puuttuu kuva elämän tarkoituksellisuudesta ja itseä kohtaan koetusta armollisuudesta ja arvostuksesta. Usein tilanteeseen liittyvät myös alkoholinkäyttö ja huumeet.
”Pilvenpoltto passivoi ja kovempiakin huumeita käytetään yhä enemmän.”
Tällä viikolla julkaistun diakoniabarometrin mukaan periytyvä syrjäytyminen näkyy diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla. Taloudellisten ongelmien vuoksi diakonin vastaanotolle tulleen nuoren elämästä paljastuu usein ongelmavyyhti, josta on vaikea sanoa mikä on syy ja mikä seuraus.
Diakoniatyöntekijän puheille voi tulla ilman ikärajaa, mutta käytännössä he tapaavat pääosin työikäisiä ja vanhempia ihmisiä. Nuorempia kohtaavat ja auttavat luontevimmin seurakuntien nuorisotyöntekijät.
Espoon tuomiokirkkoseurakunnan erityisnuorisotyönohjaaja Marika Pasanen korostaa aidon kuuntelemisen tärkeyttä. Nuorten ajatuksia kuunnellessaan hän pyrkii avaamaan näkymää tulevaisuuteen.
”On tärkeää auttaa nuorta löytämään jokin sellainen asia, josta hän kiinnostuu ja jonka hän itse kokee mielekkääksi. Jokin asia, jonka eteen hän olisi valmis näkemään vaivaa”, Pasanen sanoo.
Syrjään jäänyttä nuorta Pasanen voi kannustaa kasvattamaan pikkuhiljaa sosiaalisia verkostoja. Myös käytännön asioiden hoitamiseen on tarjolla konkreettista apua.
Nuorilla itsellään on lopulta ratkaisujen avaimet, mutta usein liikkeelle patistaja on tarpeen. Tarvittaessa erityisnuorisotyönohjaajat ja diakoniatyöntekijät lähtevät asiakkaan mukaan esimerkiksi virastokäynneille.
”Passivoitunut ihminen ei välttämättä jaksa pitää kiinni mistään sovitusta. Jos yhdestä tapaamisesta vaikka nukkuu pommiin, ei kehtaa mennä enää seuraavaan. Helposti koko homma jää sikseen ja epäonnistumisen kierre jatkuu”, Harriet Lohikari sanoo.
Sekä Lohikari että Pasanen pitävät seurakunnan työntekijöiden etuna sitä, että heillä on mahdollisuus järjestää avun tarvitsijoille riittävästi aikaa.
Myös vapaaehtoisten verkostot ovat suureksi avuksi. Marika Pasanen luettelee Saapas-päivystäjät, tukihenkilöt, isoset ja kerhojen vetäjät esimerkkeinä ihmisistä, joille nuori voi kertoa huolistaan.
”Pääasia on, että nuori itse uskaltaa kertoa edes jollekulle, että kaikki ei ole hyvin. Kynnys siihen voi olla suuri. Jos nuori uskaltaa kertoa ongelmistaan, jonkun täytyy kuunnella ja tosiaan tehdä jotakin. Apua löytyy kyllä”, Pasanen sanoo.
Seurakuntien työntekijöiden yhteystiedot sekä tietoa erilaisista ryhmistä: espoonseurakunnat.fi -> tukea. Keskusteluapua muun muassa: Facebook/ Kirkko Suomessa
Jaa tämä artikkeli: