Tuen tarpeessa. Vanhempia kalvaa syyllisyys ja huoli, kun oman lapsen mieli sairastaa. Kuva: Anne Leppänen
Kun lapsen mieli sairastaa
Vanhemmatkin tarvitsevat tukea, kun omalla lapsella on mielenterveysongelmia.
Arjan pojan Tommin (nimet muutettu) oireet alkoivat espoolaisella ala-asteella käyttäytymishäiriöinä. Oli oppilashuoltoryhmän tapaamisia, tutkimuksia ja pojan siirto erityisluokalle.
"Silloin minua olisi jonkun pitänyt ravistella ja sanoa, että lapseni psyykkiset ongelmat ovat vakavia. Olin juuri eronnut Tommin isästä ja ajattelin, että oireet ovat reaktio eroon ja menevät ohi", äiti sanoo.
Tommin koulu sujui erityisluokalla, mutta opiskelusuunnan valinta ei luonnistunut. Urheiluharrastus jäi vammautumisen myötä, osa-aikatyö ahdisti ja päivärytmi hajosi.
Harhaisten puheiden vuoksi Arja vei poikansa Jorvin psykiatriselle osastolle. Vaikean vaiheen jälkeen Tommi pääsi opiskelemaan. Oli lupaavaa, kun hän innostui alastaan.
Kulunut vuosi on taas ollut pettymyksen sävyttämää, kun opiskelu ja muukin tekeminen on pysähdyksissä, ja nuori mies tuntuu kietoutuvan äidin elämään yhä tiiviimmin.
Tommi ei huoli terapiaa eikä lääkitystä. Täysi-ikäisellä on oikeus päättää asioistaan ja halutessaan tietosuoja. Vanhemmat eivät silloin voi saada tietoa lapsensa terveydentilasta, saati saattaa häntä hoidon piiriin.
Epäonnistuminen painaa mieltä
Arja on hyväksynyt ajatuksen, ettei aina ole osannut toimia oikein. Hän lohduttautuu sillä, että jo ensimmäiset Raamatussa mainitut veljekset ajautuivat murhatragediaan. Heidän äitinsä Eevakaan ei saanut kokea onnistumista äitinä.
"Jos katselisin mennyttä elämäämme filminauhalta, näkisin varmasti paljon laiminlyöntiä. En ole paennut syyllisyyttä. Armahdetun syntisen osa minun on hyväksyttävä", hän sanoo.
Äidille tuovat iloa työ, vapaaehtoistyö, taide, usko, ystävät ja kasvattitytär, joka voi hyvin. Kotonaan Arjan on kuitenkin vaikea tarttua asioihin, koska raskas ilmapiiri vie energian.
Tommi käyttäytyy arvaamattomasti – tuoli saattaa lentää. Siksi Arja on äskettäin soitellut läpi viranomaisten ja terveydenhoidon toimijoiden ketjun.
Kaikki ohjasivat kysymään apua seuraavalta taholta.
Milloin lapsi on valmis muuttamaan omilleen?
Arja pohtii ratkaisujaan yksin. Muutto pienempään asuntoon pakottaisi pojan omilleen. Mutta onko se hylkäämistä?
"Tommissa on niin paljon hyvääkin! Ja koen olevani lapselleni ainoa, joka hänestä välittää", Arja huokaa.
Finfami ry:n kokemuskouluttajana toimiva Sannamari Putkisaari tietää, että vanhemmat haluavat suojella ja auttaa omaa lastaan viimeiseen asti. Finfami on psyykkisesti sairastuneiden omaisille ja läheisille tarkoitettu tukijärjestö.
Putkisaaren sekä neurologisista että psyykkisistä ongelmista kärsivät pojat eivät enää asu kotona, mutta hän pitää heihin tiiviisti yhteyttä.
Perheen tärkein tuki on ollut pysyvä ja hyvä hoitohenkilökunta. Huolen noustessa Putkisaari ottaa edelleen yhteyden hoitotiimiin, sillä pojat ovat antaneet valtuutuksen toimia äitinsä kanssa yhteistyössä.
"Yritän opetella nauttimaan vaiheista, joissa asiat menevät parhain päin, vaikka varaudun huonompiinkin", hän sanoo.
Monen ongelmat ovat ohimeneviä
Noin viidesosalla suomalaisnuorista on psyykkisiä ongelmia. Usein ne ovat ohimeneviä ja paranevat avun ja aikuistumisen myötä. Kaikki eivät kuitenkaan toivu.
Perheterapeutti Anne Huolman on ohjannut kahdeksan vuotta vertaistukiryhmiä vanhemmille, joiden aikuinen lapsi sairastaa psyykkisesti.
"On aikamoista tunnevuoristorataa seurata lapsen elämän parempia aikoja ja sitten taas vaikeita jaksoja. Kun huoli nuoresta on jatkuvaa ja kuormittavaa, vaikkei mitään diagnoosia vielä olisikaan, kannattaa hakea itselle apua", Huolman sanoo.
Lapsen mielenterveysongelma vie vanhemmat usein riittämättömyyden tunteen eteen. Miten olla vanhempi, kohdella terapeuttisesti, asettaa järkevät rajat, hoitaa lapsen asioita sosiaalityöntekijän tavoin – ja samalla pitää perheen muut ihmissuhteet terveinä?
Häpeä ja viha esiin
Vanhempien terapiaryhmissä käsitellään muun muassa rajojen asettamista.
Kun lapsen elämä näyttää rankalta sairauden vuoksi, on vaikeaa kieltää ja kieltäytyä. Rajat tuovat kuitenkin turvaa sairastuneelle ja lepoa vanhemmalle.
Syyllisyys lapsen sairastumisesta ja jatkuva huoli lapsesta ja tämän tulevaisuudesta kuluttavat vanhemman voimia. Häpeä, jopa viha, on otettava esille.
Lapsen haastava käytös voi suututtaa vanhempaa, mutta tämä kokee, ettei sairaalle saa olla vihainen. Siksi viha usein suuntautuu neutraalimpaan tahoon, vaikkapa hoitohenkilökuntaan tai hoitosysteemiin.
Suru on tunteiden listan viimeinen.
Kaikesta ei tarvitse luopua
"Suru on luopumista monista toiveista ja odotuksista. Kun aletaan painottua sen käsittelyyn, ollaan jo voiton puolella. Surua seuraa usein hyväksyntä ja tasapainon saavuttaminen. Sairauden kanssakin voi oppia elämään hyvää elämää eikä kaikesta tarvitse luopua", Huolman sanoo.
Huolmanin mielestä samassa elämäntilanteessa olevien keskinäisessä tuessa on ainutlaatuista voimaa. Jos ryhmätoiminta ei tunnu omalta, henkilökohtainen keskusteluapu on hyvä vaihtoehto.
Espoonlahden seurakunnan diakoniatyöntekijä Lea Puotiniemi on kuunnellut monta tarinaa lapsen sairastumisen tuomista huolista. Tuki on tarpeen, kun vanhempi yrittää saada kuntoon lapsensa elämää päivärytmistä talousasioihin.
"Seurakunnan työntekijä on kuulolla ja auttaa, kun läheisen sairastumisesta halutaan puhua. Selvittelemme tilannetta, tutkimme esimerkiksi millaisiin tukiin on oikeus, ohjaamme ja jopa viemme avun piiriin", Puotiniemi lupaa.
Apua ja tukea
Finfami Uusimaa ry - Omaiset mielenterveyden tukena on tarkoitettu psyykkisesti sairastuneiden omaisille ja läheisille. Yhdistys tarjoaa omaisille yksilö- ja perhetapaamisia, ryhmiä, luentoja, kursseja ja virkistystoimintaa.
Espoon mielenterveysyhdistys ry:ssä on tarjolla paljon erilaista vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa mielenterveyskuntoutujille ja muille kiinnostuneille.
Espoon seurakuntien mielenterveystyöstä -sivulta löytyy diakonien yhteystiedot ja tapahtumalistauksesta lisää tietoa.
Jaa tämä artikkeli: