Kun miehet muistavat
Muistot rakentavat maailman, jossa tosi on kuvitelmaa eikä juontakaan aina tahdo löytyä.
Teksti Marja Kuparinen
Jerusalemissa asuva keski-ikäinen Fima työskentelee naistentauteihin erikoistuneen lääkäriaseman vastaanottoapulaisena. Fima rakastaa naisia suuren sydämensä innolla ja saa myötätunnon kyyneleet silmiinsä heitä ajatellessaan. Jos oikein hyvin käy, hän jaksaa vielä kuunnellakin heitä.
Fima syttyy sanomalehdistä ja Israelin sekopäisestä tilanteesta. Koska hänen kiinnostuksensa historiaan ja politiikkaan on suurta, hänen ajatuksensa takkuuntuvat tuon tuostakin pohtimaan, miten juutalaisten ja arabien elämä voitaisiin järjestää nykytilannetta paremmin. ”Arabit ovat selvästikin oivaltaneet, etteivät pysty heittämään meitä mereen. Ikävä puoli on, että juutalaisten on vaikea elää ilman ketään joka haluaisi heittää heidät mereen”, Fima päättelee.
Fiman avioliitto on jo ohi, mutta silti hän tuppaa entisen vaimonsa Yaelin lapsenvahdiksi ja jopa perheen kotiavuksi. Fimalle sellainen on vain järjestelykysymys.
Moni ihminen sietää ja jopa rakastaa Fimaa, joka on yhtä aikaa ajatuksissaan intohimoinen mutta käytännön elämässään veltto ja ailahteleva, jopa huvittava. Fima taas pitää erotuksetta kaikista, jotka sietävät häntä.
Fiman hahmon ristiriitaisuus saa aikaan sen, että hänen poliittiset mietteensä eivät muutu uuvuttavaksi saarnaksi. Kuka voi olla kiukkuinen tällaiselle surullisen hahmon ritarille, joka toheloi kotinsa ja itsensä hoidossa, mutta jaksaa seikkailla Yaelin pojan kanssa mielikuvitusmaailmojen rajattomassa avaruudessa?
Oz saa Fiman kautta hyvän tilaisuuden pohtia myös maansa tulevaisuutta. Kirjaa varjostaa ajan väistämätön katoavuus ja tietty suru ihmisen kyvyttömyydestä muuttua ja oppia.
KIRJA ”Murrosiästä on helpoin nauttia jos ei ole itsestään tietoinen, mutta valitettavasti murrosiän keskeisin oire on juuri itsetietoisuus”, kirjoittaa amerikkalainen Jonathan Franzen esseekokoelmassaan Epämukavuusalue .
Lukija näkee, ettei se totisesti herkkua ollut.
Franzen sukeltaa kahdelle veljelleen omistetussa kirjassa omaan nuoruuteensa ja perheensä elämään Keskilännen Webster Grovesissa. Vanhempien taloon satsataan suuria toiveita, sillä joskus siitä saadaan myytäessä paljon rahaa. Ylpeät vanhemmat tuntevat elävänsä keskellä kaikkea. Jonathanille ei ole olemassa mitään muuta kuin perhe, talo, lähiympäristö, kirkko, koulu ja työ. ”Olin kotelossa koteloissa, jotka nekin olivat koteloissa”, muistelee poika.
Kotelot alkavat aueta, kun Jonathan – ennen niin pelokas ja melkein sosiaalisen kuoleman partaalla hoippuva oppilas – pääsee mukaan vastaperustettuun kirkon Veljeskuntaan. Franzen kuvaa loistavasti 1970-luvun aatevirtauksia, samaa aikaa, jolloin meilläkin harrastettiin sensitivity trainingia ja tiedostettiin todellisuutta. Nuoret eivät vain tyytyneet riitelemään vanhempiensa kanssa vaan hylkäsivät ja tuhosivat kaiken heihin liittyvän.
Franzenkin löytää rakkauden äitiinsä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun äidin syöpädiagnoosi on jo tehty. Perheenjäsenensä nuori mies alkaa nähdä aitoina ihmisinä eikä pelkkinä sukulaisina, kun oppii ymmärtämään saksalaista kirjallisuutta. Itselleni juuri sukulaissuhteet ja nuoren Jonathanin aikuistuminen oli kirjan hauskinta antia.
Franzenin intohimoinen lintuharrastus ilahduttanee lintuihin hurmaantunutta lukijaa. Paljon kirjailija lintujen varaan laskeekin: ehkä avioliittokin olisi pelastunut, jos olisi päästy yhdessä linturetkelle.
Franzen liikkuu notkeasti menneessä ja nykyajassa ja ilahduttaa lukijaa usein hallitulla huumorilla.
KIRJA Ruotsalainen Torgny Lindgren ei halua kustantajan yllytyksestä huolimatta kirjoittaa muistelmiaan. Muistissa -kirjassa hän kuitenkin – ja ilmeisen vastahakoisesti – suostuu matkaamaan takaisin menneisiin vuosiin.
Meillä on historian tarve, historian ja tarinoiden. Sen vuoksi me keksimme muistin, tiivistää Lindgren. Hän ei katso muistavansa mitään eikä näe elämäänsä suurena kertomuksena, pikemminkin novellikokoelmana. Suorastaan liikuttava on kohtaus, jossa Lindgrenin sielu löytää oman äänensä.
Lindgrenin tekstin suuri viehätys on hänen lauseittensa selkeydessä ja yksinkertaisuudessa. Ajatukset avautuvat syvälle ja ovat merkityksestä tiiviitä. Kirjoittamisen puhtautta voi vain ihailla. Kun vielä sanottua ei erityisesti tulkita, lukijan ilo on sitä suurempi.
Torgny halusi kirjoittaa jo nuorena. Se oli hänelle puhdasta ja väärentämätöntä nautintoa.
Sitten se on luultavasti myös syntiä, sanoi äiti – ja kielsi.
Amos Oz: Fima.
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2012. 428 s., 20,90 e.
Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia. Suomentanut Tero Valkonen.
Siltala 2012. 245 s., 34,90 e.
Torgny Lindgren: Muistissa. Suomentanut Liisa Ryömä.
Tammi 2012. 197 s., 19,50 e.
Jaa tämä artikkeli: