Kun mieli vajoaa
Ihmisen mieli on jatkuvasti kiehtova eivätkä hänen tekonsa lakkaa hämmästyttämästä.
Teksti Marja Kuparinen
Jenniferin hyvä ystävä Amanda on löydetty kotoaan kuolleena. Oudointa on, että vainajalta on leikattu kuoleman jälkeen toisesta kädestä neljä sormea – ihan kuin kirurgin työtä.
LaPlante kuljettaa tapahtumissa rinnakkain Jenniferin ajatuksia ja puheita sekä muiden reaktioita niihin. Vähitellen Jenniferin koko elämän historia ja ihmissuhteet aukeavat lukijalle.
Tilanne on rikostutkijoille hankala. Epäilykset suuntautuvat Jenniferiin, todisteita ei ole eikä epäilty muista mitään, tuskin aina edes tuntee lapsiaan.
Kirjan koskettavuus ei ole niinkään Amandassa ja hänen kohtalossaan vaan Jenniferin mielen vajoamisessa. Päivä päivältä sanoja katoaa yhä enemmän, todellisuus häilyy ja huojuu, mutta välillä rappeutuvien aivojen syvyydestä nousee kirkkaita kuvia.
Lukiessa ei voi olla asettumatta Jenniferin asemaan. Tältäkö tuntuu, kun luja maaperä vajoaa jalkojen alla, sanat hapertuvat ja itsemääräämisoikeus on ohi?
Ehkä lukijan ymmärrys kasvaa myös Alzheimerin tautia sairastavan omaisia kohtaan. Raskasta täytyy olla, sillä potilas ei ole aina herttaisen muistamaton.
KIRJA Sukujuuriltaan suomalainen Åsa Larsson palaa kirjoissaan toistuvasti oman lapsuutensa maisemiin Ruotsin Lapin Kiirunassa. Koulutukseltaan hän on juristi niin kuin hänen kirjojensa päähenkilö Rebecka Martinssonkin.
Uusimmassa Uhrilahja -kirjassa Larsson on taas vahvimmillaan. Kaivosyhdyskunta Kiirunan olot 1900-luvun alussa ja nykyaika sen lähettyvillä olevassa Kurravaaran pikkukylässä lomittuvat taidolla. Kylällä on tapahtunut vähän liian monta kuolemantapausta samassa perheessä, jotta ne voisivat olla sattumaa.
Pidän Larssonin inhimillisyydestä, lasten, eläinten ja vanhojen ihmisten kuvauksesta. Siinä on hellyyttä ja konstailematonta ystävyyttä, yksinkertaisen elämän arvostusta ja rentoutta. Elämä pohjoisessa ei ole ollut eikä ole vieläkään helppoa, mutta maisemat ovat jylhiä.
Uhrilahjassa alkavat Rebeckan miessuhteet selvitä lupaavasti. Hyvä, sillä en koskaan ole pitänytkään hänen kaikesta narisevasta tukholmalaisesta juristiystävästään Månsista.
KIRJA Ala-asteen opettaja Annika Sjögren on ottanut rikosromaaniensa tyylilajiksi tavallisuuden. Siinä onkin sitten taiteilemista, ettei tavallisuus ala haukotuttaa vaan jaksaa kiehtoa: näin voisi tapahtua myös minulle, minun ympäristössäni ja minun perheessäni.
Jos ei kaipaa dekkarilta suurta jännitystä, Sjögren voi olla kelpo valinta. Åsa Larssonin henkilökuvaukseen hän ei kuitenkaan yllä, vaikka viihdyttääkin.
Mereltä käy myrsky -romaanissa lähdetään liikkeelle koulumaailmasta. Päähenkilö Louise Strandberg on rehtori. Erään hänen koulunsa oppilaan kreikkalaista isää epäillään lapsensa pahoinpitelystä. Rehtori päättää isän vetoomusten takia olla ilmoittamatta asiasta.
Päätöksellä on seurauksensa, ja myös rehtorin perhettä ravistellaan. Mies pettää ja välit tyttäreen ovat kireät. Koulussa nuori rastahiuksinen opettajaksi opiskeleva Torben saa rehtorin polvet pehmeiksi. Kyllä sitä opettajainhuoneessakin osataan.
”Jos rakastaa jotakuta, voiko hänelle antaa anteeksi… ihan mitä vain”, kysyy Louisen tytär äidiltään kirjan lopussa. Nähtäväksi jää.
KIRJA Katarina Wennstam rakentaa ilmeisesti toisiinsa liittyvien trillereiden sarjaa Ruotsissa naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Avausosa Tahra nimittäin jatkuu Turmanlintu -romaanissa osin samoin henkilöin. Se lisää kirjan kiinnostavuutta.
Perheväkivallasta on meilläkin kirjoitettu ja aihetta pohdittu viime aikoina paljon. Turmanlinnussa Maria ja Tobias Allende sattuvat ostamaan talon, jossa poliisin vaimoa on pahoinpidelty. Journalisti kun on, Maria alkaa penkoa talon tapahtumia. Työttömänä hänellä on myös runsaasti aikaa.
Wennstam solmii juoneen paljon tietoa perheväkivallasta – erityisesti siitä, mitä se tekee ihmisen mielelle ja miten se aina vain kasvaa jatkuessaan. Myös väkivaltainen poliisi kertoo, millaista on työn puolesta nähdä väkivaltaa, käyttää sitä itse ja elää jälkeenpäin tapahtuneen kanssa.
Hänen selityksiään voi ehkä hiukan ymmärtää, mutta se ei ratkaise mitään. Kaikista poliiseista ei kuitenkaan tule kotioloissa väkivaltaisia. Kirjan mukaan kyse on ennen muuta vallasta ja alistamisesta.
Wennstam on raikkaasti ja reilusti Stieg Larssonin tavoin yhteiskunnallinen ja osoittaa suoraan lainsäädännön puutteita ja ihmisten vääriä tekoja. Sarjan kolmatta osaa jää innolla odottamaan.
KIRJA Norjalainen Jo Nesbø on rakentanut jo kahdeksan osaa päähenkilönsä Harry Holen ympärille. Uusimmassa Aave -kirjassa lävähtää esiin koko kansainvälisen huumemaailman laajuus, ankaruus ja järjestelmällisyys.
Hole palaa Osloon oltuaan kolme vuotta ulkomailla. Hänen entisen rakastettunsa poika istuu vankilassa murhasta syytettynä ja eihän tilannetta nyt voi siihen jättää. Hole on jäänyt itsekin kuin virallisen yhteiskunnan ulkopuolelle eikä niistä asemista käsin ole helppo toimia.
Nesbø rakentaa tuttuun tapaan monipolvista juonta, josta ei puutu yllätyksiä. Harry Hole joutuu myös kohtaamaan aaveita, jotka vaativat tulla kuulluksi. Kirjan ilmapiiri henkii alusta lähtien ajan ikävää kulumista: niin monen asian kohdalla on jo liian myöhäistä. Muuan urhea rottaemo tekee kirjan lopussa viimeisen siirron.
Holen kuva yhteiskunnasta on lohduton: ”Oikeaa maailmaa pyörittävät kahdenlaiset ihmiset. Ne jotka haluavat valtaa, ja ne, jotka haluavat rahaa. – – Ja valuutta jolla he käyvät kauppaa toistensa kanssa saadakseen sitä mitä haluavat, on nimeltään korruptio”, tiivistää Hole.
Silti synkkään maisemaan osuu toisinaan hyvyyttä ja jopa häivähdys armoa. Taidokasta työtä.
KIRJA Hollantilaisen Herman Kochin romaani Illallinen ei ole rikosromaani vaikka rikoksesta puhutaankin. Poliisia ei näy mailla halmeilla, vaikka rikos on tehty. Pahimmat rikokset tapahtuvat pään sisällä.
Tuleva pääministeri Serge Lohman on kutsunut veljensä vaimoineen hienoon ravintolaan illalliselle. Teini-ikäisten lasten kanssa on ongelmia. Kuinka pitkälle vanhemmat ymmärtävät ja miten paljon he haluavat oikeuden tapahtuvan, kun syytetyn penkille on joutumassa oma lapsi?
Kirjan hyytävin syvyys ei olekaan lasten teoissa vaan aikuisten ajatusmaailmassa. Mitä pidemmälle illallisen kattaus etenee, sitä pidemmälle rapistuu aikuisten moraali. Kun rikos on tehty, sitä ei sanota rikokseksi eikä kanneta teon seurauksia. Sen sijaan huolehditaan, kuinka pojalta on mennyt ihan yöunikin tapahtuneen takia. Ulkonäkö on käynyt kurjaksi, ja koulumenestyskin jo kärsii.
Onhan se raskasta, mutta asioiden mittasuhteet ovat myös tyystin nyrjähtäneet.
Ei ehkä siis kannata kovin paljoa säälitellä, jos niin sanottujen hyvien perheiden vesat tekevät pahoja tekoja. Pinnan alle mahtuu yllätyksiä.
Alice LaPlante:
Hämärän huoneet. Marianna Kurtto.
Otava 2012. 384 s., 33,30 e.
Åsa Larsson: Uhrilahja. Suomentanut Kari Koski. Otava 2012. 364 s., 33.60 e.
Annika Sjögren: Mereltä käy myrsky. Suomentanut Ida Takala.
Like 2011. 397 s., 29,90 e.
Katarina Wennstam: Turmanlintu.
Suomentanut Laura Beck.
Otava 2012. 558 s., 32,10 e.
Jo Nesbø: Aave. Suomentanut
Outi Menna. Johnny Kniga 2012.
459 s., 26,10 e e.
Herman Koch: Illallinen. Suomentanut Sanna van Leeuwen.
Siltala 2012. 340 s., 20,90 e.
Jaa tämä artikkeli: