Kun Perkelettä ei enää olemassa
Välistä kuulee pappien julistavan, etteivät he usko persoonallisen pahan olemassaoloon. Muistan omasta rippikoulustani, kun Kuopion hiippakunnan silloinen piispa Matti Sihvonen oli vierailulla. Eräs leiriläinen kysyi, ”uskotsä Saatanaan”. Sihvonen hymyili nuorelle tytölle lempeästi ja sanoi savolaisella murteellaan: ”E-ei, kun minä uskon Jumalaan!”
Uskohan on luottamusta, ja jos uskoo Perkeleeseen, se oikeastaan tarkoittaa, että luottaa häneen. Sitähän on synti: me luotamme mieluummin johonkin muuhun kuin tosi Jumalaan. Synti on eräänlaista saatananpalvontaa.
Asia askarruttaa mieltäni, ja toivoisin kirkolta enemmän puhetta Perkeleestä. En edes tiedä, miksi se pitäisi kirjoittaa erisnimien tapaan isolla. Perkeleellähän ei tunnetusti ole omaa itsenäistä olemassaoloa. Sillä ei ole mitään kestävää, ja tavallaanhan Perkelettä voidaan verrata kommunismiin: Perkeleellä ei ole yksityistä omistusoikeutta. Perkele on olemassa vain ja ainoastaan loisena. Tällaisen loisen vaikutuksen kieltäminen on mielestäni valehtelua. Jumala puhuu totta, Perkele valehtelee. Taivaassa Perkeleellä ei ole paikkaa.
Jos siis joku nyt kieltää Perkeleen olemassaolon, luuleeko hän elävänsä taivaassa?
Jaa tämä artikkeli: