Kun Selma sairaalan perusti
Sata vuotta sitten lääkäri Selma Rainiosta tuli ambomaalaisten kuku eli isoäiti. Hän oli tuolloin 35-vuotias.
Kun Namibian pääministeri Nahas Angula vieraili viime kesänä Suomessa, hän kiitteli suomalaisia siitä, miten he sata vuotta sitten käynnistivät terveydenhuollon hänen kotimaassaan. Kiitoksiin oli myös hyvin henkilökohtaisia syitä.
— Sain yksivuotiaana pahan vatsatulehduksen ja säilyin hengissä sen ansiosta, että minut vietiin hoidettavaksi Selma Rainion perustamaan sairaalaan. Myöhemmin kun Namibiassa oli paha aivokalvontulehdusepidemia, siihenkin sain apua juuri oikeaan aikaan.
Namibian terveydenhuollon uranuurtajaksi päätynyt Selma Rainio syntyi Saarijärvellä 1873. Hän oli seurakunnan kappalaisen kuopus, ja tuosta pikkupappilasta pääsivät myös tytöt opintielle. Selma meni tyttökouluun Jyväskylään. Sieltä hän valmistui ja palasi kotiin 17-vuotiaana, juuri sopivasti hoitaakseen halvaantunutta isäänsä tämän elämän loppuajat.
Sairaudet eivät olleet Selmalle ennestäänkään aivan vieras asia. 10-vuotiaana hän oli sairastanut vaikean tulirokon, johon uskoi kuolevansa. Silloin oli tuntunut tärkeältä, että äiti rukoili hänen puolestaan. Selma parani, ja kokemus sai hänet vakuuttumaan Jumalan huolenpidosta.
Koulunkäynnin loppuvaiheessa Selma sairasti lavantaudin. Sairaus merkitsi hänelle myös hengellistä kriisiä. Ahdistuksen jälkeen löytyi kuitenkin armollinen Jumala.
Isäänsä hoitaessaan Selma alkoi miettiä lääkäriksi ryhtymistä. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava lukio. Hänestä tuli Saarijärven ensimmäinen naisylioppilas 1896.
Samana vuonna Selma aloitti lääketieteen opinnot. Naisten opiskeleminen yliopistossa oli vielä tuolloin aika harvinaista. Selmakin sai luvan opiskella "sukupuolestaan vapautettuna".
Opiskelujen alkuaikoina Helsingissä Selma asui sisarensa kanssa jonkin aikaa lähetyssaarnaajan lesken Ida Weikkolinin luona. Selma oli tutustunut lähetystyöhön jo lapsuudenkodissaan kirjojen ja Suomen Lähetyssanomia -lehden välityksellä ja oli itsekin osallistunut lähetysompeluseuraan.
Vuonna 1859 perustettu Suomen Lähetysseura oli alkanut lähettää lähetyssaarnaajia Ambomaalle. 1800-luvun lopusta alkaen työhön oli lähtenyt myös naimattomia naisia.
Uuden vuosisadan alkaessa seura vetosi lääkäreihin saadakseen heitä lähetystyöhön.
Ensimmäisenä lääkäreistä lähti Selma Rainion tuntema Hannes Heikinheimo vuonna 1907 Kiinaan. Hän oli siellä kuitenkin vain hyvin lyhyen aikaa vaimonsa pikaisen kuoleman ja oman terveytensä pettämisen takia. Pari vuotta myöhemmin Hanneksen aloittamaa työtä lähti jatkamaan hänen sisarensa lääkäri Helmi Heikinheimo.
Huhtikuussa 1908 Selma Rainio valmistui lääkäriksi. Naislääkärin työskentely- ja etenemismahdollisuudet olivat Suomessa tuolloin aika minimaaliset: naiset eivät saaneet edes vannoa lääkärinvalaa ja siten työskennellä itsenäisesti.
Kun Rainio oli saanut opintonsa rahoittaneelta äidiltään suostumuksen lähteä lähetystyöhön, hän käväisi Hampurissa ja Tübingenissä opiskelemassa trooppisia tauteja.
Joulukuun 14. päivänä 1908 hän saapui jo Oniipaan Ambomaalle, vaikka matkanteko oli hidasta: laivamatka Swakopmundiin kesti neljä viikkoa ja härkävankkurimatka rannikolta sisämaahan kolme viikkoa.
Ambomaa oli tuolloin Saksan siirtomaa. Se oli jakautunut useisiin pieniin kuningaskuntiin, joissa asui arviolta reilu satatuhatta ihmistä.
Huhut Ambomaan ensimmäisestä akateemisesti koulutetusta naislääkäristä olivat levinneet, ja potilaita alkoi virrata kymmeniä päivässä. Lääkärin luovuus joutui koetukselle, sillä lääkkeet ja sidetarpeet tulivat perille vasta monta kuukautta myöhemmin. Aluksi hän joutui turvautumaan toisten lähetystyöntekijöiden tulkkipalveluihin.
Ensimmäisen työvuotensa aikana Selma Rainio tapasi yli 7500 kliinisen avun hakijaa. Potilasmäärää kasvatti nälänhätä.
Ensi vaiheessa rakennettiin potilaita ja heistä huolehtineita sukulaisia varten muutamia savimajoja Oniipaan, mutta pian aloitettiin Onandjokuen sairaalakompleksin rakennustyöt.
Sinne tuli poliklinikka- ja apteekkitilat, leikkaushuone, asuinhuoneita ja huone sairaita lähetystyöntekijöitä varten. Potilaita varten rakennettiin heidän kannaltaan kotoisia maapohjaisia savimajoja.
Sairaalan toiminta käynnistyi 1911 ja jatkuu yhä. Selma Rainiolla oli työtovereinaan talousasioista huolehtinut emäntä ja kaksi sairaanhoitajaa. Ruoka-, vaate- ja koulutuspalkalla työskennelleitä paikallisia apulaisia oli kymmeniä.
1900-luvun alussa postinkulku oli hidasta ja sisämaahan posti tuli neljän viikon välein. Toisinaan, kun tieto Lähetysseuran päätöksistä viipyi, lääkäri teki suuriakin ratkaisuja omalla riskillään. Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915 maassa oli jälleen nälänhätä, eikä Suomesta kuulunut mitään — edes rahaa ei tullut puoleentoista vuoteen. Seuraava nälänhätä koettiin Ambomaalla 1920–30-lukujen taitteessa.
Yleisin sairaus oli malaria, eikä lääkäri itsekään välttynyt siltä. Paljon oli myös suolisto- ja sukupuolitauteja sekä epilepsiaa.
Ensimmäisen maailmansodan aikoihin Ambomaalle tulivat sellaiset kulkutaudit kuin vesi- ja tuhkarokko, aivokalvontulehdus, sikotauti ja espanjalainen influenssa.
Maailmansodan jälkeen Lounais-Afrikan hallitusvalta oli briteillä, ja Selma Rainio sopi heidän kanssaan, että ottaa hoitoonsa kaikki lähialueen sukupuolitautipotilaat. 1920-luvulta lähtien hoidettiin myös tuberkuloosia, spitaalia ja maltankuumetta.
Vielä 1900-luvun alussa ajateltiin, että lähetystyöhön lähdettiin loppuiäksi. Työpäivät olivat pitkiä. Aamulla aloitettiin kuuden seitsemän aikoihin. Päivällistä syötiin kello 12, ja sen jälkeen oli parin tunnin lepoaika. Sitten töitä tehtiin iltayhdeksään.
Selma Rainio totesi pian, ettei kukaan kestäisi vuosikausia tuollaista työtahtia pohjoismaisen ihmisen kannalta rasittavan lämpimissä oloissa. Hän ehdotti, että lähetystyöntekijöiden pitäisi päästä säännöllisesti virkistysmatkalle rannikolle ja ainakin joka viides vuosi terveysmatkalle Kapmaahan sekä viimeistään kymmenen työvuoden jälkeen kotimaanlomalle.
Naislähetystyöntekijöiden asemaan työyhteisössä liittyi suuria ongelmia. Ambomaalla asioista oli totuttu päättämään veljienko-kouk-sessa, johon naispuolinen lähetystyöntekijä saattoi osallistua vain oman asiansa esittelyn ajan.
Myöskään naistyöntekijöiden palkka-asiat eivät olleet kohdallaan: he saivat automaattisesti pienempää palkkaa ja vähemmän talousapua kuin yksin elävät miespuoliset työntekijät.
Selma Rainio työskenteli Ambomaalla yhteensä 24 vuotta. Viimeisellä kaudellaan hän halusi työskennellä pienemmässä Engelan sairaalassa.
Tarmokas lääkäri sairasti malarian lisäksi väsymystä sekä muitakin vaivoja ja tauteja. Häneltä leikattiin myös kasvain. Elämänsä viimeisinä vuosina hän kirjoitti kirjeessään selkäreumasta siinä vaiheessa, kun hoitava lääkäri tiesi hänen jo sairastavan keuhkosyöpää.
Kuku Selma Rainio kuoli Ambomaalla loppiaisaattona 5. tammikuuta 1939. Tuon isoäitiä tarkoittavan lempi- ja kunnianimen hän oli saanut paikallisilta, kun 35-vuotiaana lääkärinä oli aloittanut työnsä heidän parissaan.
Kirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlamessu su 18.1. klo 10 Helsingin tuomiokirkossa. Messussa saarnaa piispa Tomas Shivute Namibiasta ja liturgina toimii arkkipiispa Jukka Paarma. Messu tulee suorana lähetyksenä TV1:ssä.
Kirjallisuus:
Risto Honkanen: Kiinasta kaikki alkoi.
www.skls.fi/arkisto/tapahtumat.
Kirsti Kena: Eevat apostolien askelissa. Lähettinaiset
Suomen
Lähetysseuran työssä 1870–1945. Suomen Lähetysseura 2000.
Elina Ojala: Selma Rainio (1973–1939) Afrikan lääkärilähetyksen perustajana ja vaikuttaja Ambomaalla. Yleisen kirkkohistorian pro gradu 1990. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
Leena Pasanen: Daktarin lapset. Suomen Lähetysseura 2000.
Inkeri Taube: "Kuku" Ambomaan parantaja.
Lähetyslääkärin elämyksiä Afrikassa. WSOY 1947.
Lähtisikö lähetyslääkäriksi?
Lääkäri Anniina Breilin, 28, kävi kaksi vuotta sitten tutustumassa lähetyslääkärin työhön -Ilembulan sairaalassa Lounais-Tansaniassa.
Suomen Lähetysseuran järjestämän teoreettisen kurssin lisäksi lähetystyöhön pääsi tutustumaan paikan päälle.
— Minulla ei ollut työlupaa, eikä juurikaan tietoa trooppisista taudeista. Maan kulttuuriin tutustumisen lisäksi katselin, kuuntelin ja mietiskelin sairaalan toimintaa viiden viikon ajan. Iltapäivisin vietin aikaa Ilembulan orpokodin lasten kanssa.
Palovammoja, malariaa ja aidsia
Lastenlääkärin lisäksi Ilembulan sairaalassa oli gynekologi, jolla oli länsimainen lääkärikoulutus. Lopuilla lääkäreistä oli paikallinen koulutus eivätkä he voi lähteä lääkäreiksi ulkomaille.
— Mutta kokeneimmat lääkäreistä olivat todella taitavia. He tunsivat paikalliset taudit ja tekivät leikkauksia, kertoo Anniina Breilin.
Potilaita oli paljon, ja monet sairaudet olivat vaikeampia kuin Suomessa. Joidenkin potilaiden kannalta sairaala sijaitsi kaukana. Sinne käveleminen saattoi kestää jopa monta päivää.
Malaria, palovammat ja infektiosairaudet olivat tavallisimpia ongelmia.
— Kun ruokaa valmistetaan avotulella, voi helposti käydä niin, että lapsen päälle kiedottu khanga-vaate syttyy palamaan, selittää Breilin.
Aliravitsemus on yhä monien lasten ongelma.
— Vaikka perheessä tuotettaisiin kananmunia, ei lasten ravinto välttämättä monipuolistu, sillä munat on pakko myydä perheen elättämiseksi. Kaikki lapset eivät käy neuvolassa, Breilin kertoo.
Aikuisten sisätautiosastolla yleisimpiä sairauksia olivat hiv ja aids sekä immuunipuutostilaan liittyvät muut sairaudet, tuberkuloosi ja vakavat infektiot.
— Aloin ymmärtää, miten aids vaikuttaa yhteiskuntaan. Luultavasti lähitulevaisuudessa tarvitaan aids-orpoja varten lisää orpokoteja. Sosiaaliturvan puuttuessa myös vanhusten asema heikkenee.
Monet syntyvät ja kuolevat kotona
Ilembulan sairaala ei ole mikään puskasairaala, mutta taloudellisista syistä ovat auttamisen mahdollisuudet toisenlaiset kuin suomalaisessa keskussairaalassa.
— Halvan hinnan takia käytetään esimerkiksi antibioottia, jonka yleisestä käytöstä on joidenkin haittavaikutusten takia meillä luovuttu aikoja sitten, Anniina Breilin kertoo.
Sairaalassa ei ole mahdollista tehdä kalliita laboratoriotutkimuksia, vaan vain tiettyjä perustutkimuksia.
— Kehitysmaiden ja länsimaiden terveydenhoidon vertaaminen toisiinsa ei tosin ole hyödyllistä silloin, kun työskennellään kehitysmaassa. Maailmat ovat niin erilaisia. Kussakin kulttuurissa ja viitekehyksessä tehdään se, mikä on mahdollista, toteaa Breilin.
Kulttuurin yhteisöllisyys ulottui myös sairaalaan. Sukulaiset laittoivat ruoan ja huolehtivat muutenkin sairaasta sukulaisestaan. Perheenjäseniksi laskettiin kaukaisemmatkin serkut.
Erilaista nykypäivän Suomeen verrattuna oli sekin, että Tansaniassa monet niin syntyvät kuin kuolevatkin kotonaan.
— Kuoleman läheisyys teki vaikutuksen. Pääsin näkemään, miten hautajaiset kestivät monta päivää. Surua itkettiin yhdessä sukulaisten ja naapurien kanssa, jotka myös laittoivat ruokaa ja huolehtivat siten lähiomaisten voinnista.
Parhaillaan lastenlääkäriksi erikoistuva Breilin ei tiedä, onko kenties jossain vaiheessa lähtemässä lähetyslääkäriksi.
— Ajatus on itänyt pitkään. Se nousee Jeesuksen ristinkuoleman osoittamasta Jumalan suuresta rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan. Koen olevani etuoikeutettu synnyttyäni länsimaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Toivon voivani tasata hyvinvointia toimimalla lähetystyössä tavalla tai toisella. Voi se olla mahdollista Suomestakin käsin, pohtii Anniina Breilin.
Jaa tämä artikkeli: