– Jos kasvatuksessa on vakavia puutteita ja ihmisen käsitys omasta ja yhteisestä hyvästä turmeltuu, on työlästä saada ihminen tavoittelemaan yhteistä hyvinvointia, sanoo teologian tohtori Liisa Björklund. Kuva: Esko Jämsä
Kun Suomi putos puusta
Kannustavuus syrjäytti oikeudenmukaisuuden Suomen hallituksen arvojärjestyksessä 1990-luvulla, sanoo sosiaalieetikko Liisa Björklund.
Kun lama edellisen kerran iski, päättäjät havahtuivat siihen, että sosiaaliturvajärjestelmässä oli kannustinloukuiksi sanottuja sopukoita, joissa laiskiaiset saivat tilaisuuden loisia. Oli siis edullisempaa nauttia sosiaaliturvajärjestelmän eduista kuin mennä töihin. Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus perusti vuonna 1996 kannustinloukkutyöryhmän, jonka tehtävänä oli patistaa lusmuilijat töihin. Kannustamisesta tuli muotisana, vaikka harva tietää, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.
Teologian tohtori, sosiaalieetikko Liisa Björklundin äskettäin valmistunut väitöskirja Kannustaminen ja moraali osoittaa, että oikeudenmukaisuuden periaatteet murenevat yhteiskunnassa, jossa taloudellinen etu saa jatkuvasti syrjäyttää ihmisten sosiaaliset oikeudet.
– Kannustamisesta on tullut monessa suhteessa paradoksaalinen esimerkki orwellilaisen uuskielen yleistymisestä: puhutaan kannustamisesta, vaikka tosiasiassa kyse on enemmän lannistamisesta, pakottamisesta tai välinpitämättömyydestä, Björklund sanoo.
– Vielä 1990-luvun alun hallitusohjelmissa kansalaisia kannustettiin tasa-arvoon. Vuosikymmenen puolivälissä ei enää kannustettu oikeudenmukaisuuteen vaan tuottavuuteen. Ajateltiin, että näin toimimalla kaikki hyötyvät. Mutta kun päämääristä jäi pois oikeudenmukaisuus, eriarvoisuus on lisääntynyt enemmän kuin missään toisessa OECD-maassa, Björklund sanoo.
Mikä kannustuspolitiikassa on pielessä?
Björklundin mukaan kannustamisprosessi koostuu kuudesta eri komponentista, jotka ovat kannustaja, kannustettava, kannustin, toimintavaihtoehto, päämäärä ja olosuhteet. Suomeksi sanottuna kannustaminen on sitä, että kannustaja – esimerkiksi äiti, isä, kirkko tai valtio – erilaisin kepein ja porkkanoin yllyttää jotakuta tekemään sellaisia valintoja, jotka kyseisissä olosuhteissa johtavat kannustajan itsensä asettamiin päämääriin. Tässä on parikin ongelmaa:
– Ketään ei voi kannustaa, ellei palkkiolla ole riittävää yhteyttä henkilön itse katsomaa hyvään. Ihmistä, jolla ei enää ole käsitystä omasta hyvästään, ei voi kannustaa, Björklund sanoo.
Jos lapsi esimerkiksi kasvatetaan liian ankarasti, hän ei opi vaatimaan itselleen mitään. Kun tahto on nujerrettu, ihminen kadottaa terveen kyvyn puolustaa itseään ja huolehtia hyvinvoinnistaan. Ihmiset eivät syrjäydy vasta työikäisinä, vaan ikävä kehitys alkaa jo lapsena.
– Ihmisillä, joita voidaan kannustaa, täytyy jo valmiiksi olla käsitys omasta arvokkuudestaan, Björklund sanoo.
Paradoksi on siinä, että juuri ne, joihin kannustaminen parhaiten tenhoaa, tarvitsevat sitä vähemmän kuin ne, joita se lannistaa entisestään.
Oikeudenmukainen yhteiskunta olisi tuottavin
Kannustuspolitiikka ei kuitenkaan ole mikään Lipposen hallituksen keksintö. Antiikin Kreikassa pähkittiin tismalleen samojen ongelmien kimpussa. Platonin (427–347 eKr.) mukaan ihmisiä pitää kasvattaa ja ohjailla toimimaan ylhäältä sanellun päämäärän eteen. Sitä vastoin Aristoteles (384–322 eKr.) uskoi, että ihmiset ihan luontojaan käyttävät kykyjään myös yhteisönsä hyväksi.
”Ihmisillä, joita voidaan kannustaa, täytyy jo valmiiksi olla käsitys omasta arvokkuudestaan.”
– Nykypolitiikan autoritaarinen luonne muistuttaa platonista mallia. Valtiovallan sanelusta tuotantotehokkuus on se korkein hyvä, jota kaikkien on tavoiteltava. Aristoteles poikkesi tästä. Hänen mukaansa ei ole olemassa vain yhtä päämäärää tai arvoa, vaan kunkin ihmisen hyvä voi vaihdella, Björklund selostaa.
Näinkin vauraassa maassa kyse on arvovalinnasta, ei taloudellisista reunaehdoista.
– Valtataho haluaa ihmisten olevan käytettävissä aineellisen hyvinvoinnin tavoitteluun jokaisena päivänä viikosta. Kansantaloudelle tarpeelliset ihmiset viettävät aikaansa ”shoppalandioissa” keskenään, kun taas tuottamattomat ja tarpeettomat on jätetty kärvistelemään keskenään, vanhukset yksinäisyyteensä, lapset suuriin päiväkotiryhmiinsä ja koululuokkiinsa, köyhät tukiluukuillensa ja syrjäytyneet leipäjonoihinsa, Björklund sanoo.
Näillä aloilla myös palkat ovat matalia, koska työtä ei pidetä tuottavana. On helppo määkiä, että ensin on leivottava kakku, jotta sitä voi jakaa. Ydinongelma on kuitenkin, että yhteiskunnassa, jossa oikeudenmukaisuus ei ole tärkeä arvo, tätä kakkua ei myöskään osata jakaa. Liisa Björklundin mielestä pitkällä aikavälillä kuitenkin juuri henkisillä arvoilla olisi myös paremmat taloudelliset vaikutukset.
– Eettisesti kestävä ja kannustava yhteiskunta saattaa tuottaa markkinatalouden kannalta epäsuotuisia kannustinvaikutuksia. Yhteiskunta, joka ehkäisee syrjäytymistä ja huolehtii heikoimmistaan, voisi pitkällä aikavälillä osoittautua parhaiten tuottavaksi mutta samalla oikeudenmukaiseksi ja uudistumiskykyiseksi yhteiskunnaksi.
Jaa tämä artikkeli: