Iris Johansson. Kuva: Jani Laukkanen
Kun vuorovaikutus on vaikeaa
Monoteatterin esitys autisteista kertoo selviytymisestä ja nauraa ennakkoluuloille.
Huoneen lattialla on kummallisesti käyttäytyviä henkilöitä. Yksi huojuttaa itseään, toinen heiluttaa tauotta kättään ja kolmas repii antaumuksella paperia.
Kyseisessä kohtauksessa kuvataan Temple Grandinia, vuonna 1947 syntynyttä yhdysvaltalaista tiedenaista. Hänet diagnosoitiin lapsena niin vaikeasti autistiseksi, ettei hän koskaan pystyisi toimimaan normaalimaailmassa.
Toisin kävi. Nykyisin autististen lasten kuntouttamiseen käytetään Grandinin kehittämää laitetta, jonka hän suunnitteli alun perin helpottamaan teurastukseen menevien lehmien viimeisiä hetkiä.
Teatterin ammattilaisista ja harrastajista koostuvan Monoteatterin esitys Villit lapset kertoo erilaisuudesta, tunteista ja vuorovaikutuksesta. Tätä tarkastellaan autismin kirjoon kuuluvien ihmisten elämän kautta.
– Emme yritä antaa vastauksia vaan esitämme ennakkoluuloja ja käsityksiä, myös nauramalla niille, esityksen ohjaaja Satu Mäkinen sanoo. Hän opiskelee teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ammattikorkeakoulu Metropoliassa ja on ammatiltaan äidinkielen ja ilmaisutaidon opettaja.
Villit lapset -esityksessä kysytään, mikä on normaalia. Autismin kirjoon kuuluville ihmisille vuorovaikutus on vaikeaa. Ihmisiä, jotka eivät siihen kykene, pidetään usein hulluina tai tyhminä.
– Normaalina pidetyt vuorovaikutusnormit saattavat olla naurettavan tarkkoja, Mäkinen kuvaa.
Tälle nauretaankin esityksessä. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa näyttelijät laativat yhdessä opasta käytöksestä ja soveliaista keskustelunaiheista: ”Ole persoonallinen, mutta normaalilla tavalla.”
– Toki autistisen henkilön elämänlaatua voi parantaa se, jos hän oppii kommunikoimaan niin sanotusti normaalilla tavalla, Mäkinen sanoo.
Draamaryhmät kuntouttavat
Vuorovaikutuksen kehittyminen on myös yksi autistien draamaryhmien tavoitteista. Ryhmiä koordinoi Autismisäätiön draamatoiminnan ohjaaja Katri Kuikka.
Voimakasta tukea tarvitsevien autististen ryhmissä harjoitellaan lähinnä perusvuorovaikutusta, koska sosiaaliset tilanteet ovat heille hyvin vaikeita. Kielellisesti kehittyneimmät asiakkaat osallistuvat sosiaalisten taitojen ryhmiin ja draamaryhmiin. Draamaryhmissä asiakkaat työstävät näytelmätekstejä ja kirjoittavat niitä ja runoja myös itse.
Kuikka nimeää yhdeksi keskeiseksi pyrkimykseksi itsetunnon kohottamisen.
– Monella autismin kirjoon kuuluvalla on tosi huono itsetunto. On liitännäisoireita, kuten masennusta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Teemme harjoituksia, jotka tukevat olemassa olevia kykyjä, Kuikka sanoo.
Kuikka haluaisi järjestää nykyistä enemmän esitystoimintaa. Tällä hetkellä jotkut asiakkaat kirjoittavat tekstejä, joista kootun esityksen he esittävät Autismisäätiön seminaarissa toukokuussa. Säätiössä taide ja kulttuuri kaiken kaikkiaan on nimetty tärkeiksi tekijöiksi asiakkaiden kuntoutuksessa.
– Sen lisäksi, että taide on terapeuttista, se voi olla tärkeä keino itsensä ilmaisussa silloin, kun kommunikointi muuten on vaikeaa. Siksi taide voi olla myös väylä päästä pois yksinäisyydestä.
Villit lapset -esityksen ensi-ilta la 28.3. klo 15 Annantalossa, Annankatu 30. Näytöksen jälkeen keskustelutilaisuus aiheesta Taide voimaannuttavana tekijänä. Keskustelijoina muun muassa ohjaaja Katri Kuikka Autismisäätiöstä ja elokuvantekijä Mikko Toiviainen. Muut esitykset to 2.4., la 4.4., ma 6.4., ke 8.4., to 16.4., su 19.4., ke 22.4., to 23.4., la 25.4. ja su 26.4. klo 19 Valtimonteatterissa, Aleksis Kiven katu 22. Liput 12 ja 7 euroa. Lisätiedot: www.monoteatteri.com
Ilmiö nimeltä Iris
Ruotsalaisen autistin Iris Johanssonin tarina on ällistyttävä. On vaikea sanoa, mikä kirjassa kiehtoo eniten. Onko se Iriksen lentävä, värikäs, lämmin mielikuvitusmaailma, johon hän lapsena uppoutui, silloin kun muut ihmiset näkivät tytön vain jurottavan pöydän alla. Vai se omalaatuinen suurperhe, jossa Iris kasvoi 1940- ja 50-luvuilla?
Kovia elämässään kokenut äiti ei jaksanut outoa ja hankalaa tytärtään, mutta maanviljelijäisällä oli erikoinen, vaistomainen kyky ymmärtää erilaisuutta ja kasvattaa Iristä tulemaan ”ihmisten ilmoille”. Vai kiehtooko lukijaa Iriksen poikkeuksellinen kyky nähdä ihmisten tunteet väreinä, ”atmosfäärinä”, ja suorastaan lukea ajatuksia sitä kautta? Vaikka Iris ei osaa olla ihmisten kanssa, hän saa joskus psykologisia oivalluksia.
Ehkä hämmästyttävin on Iris Johanssonin kehitystarina. Noin 12-vuotiaana hän lopulta päätti ruveta ”tavalliseksi” ja luopua toisesta todellisuudestaan, jota kirjassa kutsutaan termillä Ulkona tai jopa ”oikeaksi maailmaksi”. Voiko sellaista edes päättää? Terapiaa ei ollut tarjolla, mutta Iris harjoitteli kommunikaatiota kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa ja tarvittaessa vaikka peilin edessä yksin. Hän opetteli sosiaalisia tilanteita katsomalla kymmenittäin elokuvia. Isä ja viisas kansakoulunopettaja olivat tärkeitä tiennäyttäjiä.
Iris oli töissä kampaamossa ja sai oppia omaan tahtiinsa. Pari ensimmäistä vuotta hän vain ojenteli papiljotteja ja katseli ja kuunteli, mutta opetteli pikkuhiljaa kampaamaan. Pitkän tien kulkenut nainen toimii nykyisin konsulttina.
Autismin synnystä kirjassa esitetään vanhanaikainen käsitys. Neurobiologisen häiriön syynä ei enää pidetä äidin tunnekylmyyttä.
Eira Serkkola
eira.serkkola (a) kotimaa.fi
Iris Johansson: Toinen maailma jonka tunnen – autistin tarina. Suom. Laura Beck. Otava 2008. 368 s., 31,60 e.
Jaa tämä artikkeli: