Kuoleman suuri salaisuus. ”Anna minulle ja meille kauneuden kokemus, viisautta, iloa. Kun kuolen, se säteilee rajalle ja rajan yli, toiselle puolen ja toiselta puolen tänne, missä rajumyrsky soi ja vihan aalto pauhaa, rajan yli säteilee ihmeellistä rauhaa.” – Lassi Nummi
Kuolema kuin lento päiväperhon
Kuoleman ja loppusijoituspaikan pohtiminen ei kuulu elämän-hallinnan ammattilaisten asia-listalle, mutta pappien sekä elävien ja kuolleiden runoilijoiden seurassa sitä sopii spekuloida.
Teksti Janne Villa
Kuva Hans Eiskonen
– Moni lykkää mielessään kuoleman muistinmenetyksen jälkeiseen aikaan. Sitä ei välttämättä tarvitse ajatella kunnolla kertaakaan elämässä. Elämänhallintaan pyrkivä nykyihminen siirtää omaa itsevaltiuttaan uhkaavat asiat ajattelunsa ulkopuolelle.
Onko kuoleman aktiivisessa unohtamisessa sitten jotain pahaa? Köykän mukaan vastaus riippuu siitä, mitä ihminen haluaa elämältään.
– Mikäli ajattelen hedonistisesti vain nautintoani, ei kai kuoleman miettimisellä ole mitään väliä. Mutta jos yksi tavoite on totuuden etsintä, täytyy ottaa kantaa myös elämän rajoihin.
– Monia meistä kiinnostaa totuus, eikä kirkko saisi hylätä totuuskysymystä, vaikka se on joidenkin mielestä vähän epämiellyttävä. Siinä on tietysti jotain sairaalloista, jos nuori ja terve ihminen ajattelee jatkuvasti kuolemaa.
Köykän mielestä kirkko ei saa ratsastaa kuolemalla tai kulkea kuoleman asiamiehenä. Ihmiset nostavat kyllä iankaikkisuuskysymykset itse esiin, kun kuoleman todellisuus koskettaa.
Kuoleman läheisyydessä ei kuunnella ensisijaisesti kylmän viileää järkeä vaan alitajuista ja alkukantaista vaistoa. Kun elämän jatkuvuuteen uskova ihminen etsii ratkaisuja perimmäisiin kysymyksiin, hänelle ei kelpaa vastaukseksi, että hänen kysymyksensä ovat epätieteellisiä.
Siinä sielunhädässä kirkon on vastattava ihmisten luontaiseen kuolemasta puhumisen tarpeeseen.
– Kirkossa puhutaan huomattavasti löysempiä elämästä kuin kuolemasta. Me olemme kuitenkin aika hyviä ja rohkeitakin kuoleman asiantuntijoita, Arto Köykkä sanoo.
Hautaushommista vastaavien lisäksi on ainakin yksi ammattikunta, joka ei elämän katoavaisuuden käsittelemistä pakene. Runoilijoiden kaksi kestoaihetta ovat rakkaus ja kuolema.
Heidi Liehu on työstänyt intensiivisesti surun ja kuoleman teemoja uusimmissa runokokoelmissaan Surusta vesilintu nousee siivilleen (2009) ja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (2011). Hän toteaa tuulen ilmaan kohottamien kultaisten lehtien olevan kruunu katoavuudelle.
”Hetken / syksyn marjapensaan lehti / uneksuu olevansa auringonlasku / Ja veteen / putoaa punainen lehti / veden kuvajaisten / äidin käsivarsille.”
Liehu näkee, että lähtijä jättää jälkeen jääville tehtävän rakastaa elämää, keskipäivän kalliita hetkiä, entistäkin kiihkeämmin ja voimallisemmin.
Kuollut ei jää yksin vaan muuttaa valon syliin. Läheiset jäävät vaeltamaan hänen ”poissaolonsa majoihin, hämäriin ymmärtämättömyytemme särkyneiden ikkunoiden taa”. Lopulta kuolema kirkastaa meidät ja näkökykymme.
”’Mikä voisi olla kauniimpaa kuin / tämä maailma / Silti se on jätettävä / Vasta lähdettyäsi / näkymättömän kauneus / kirkastui minulle – ”
”Nyt / taivaan kokoisesta ikkunasta / katsot / kun kävelen pitkin rantaa. / Huurre / on voidellut kirkkaiksi / kivet.”
Liehun kollega Lassi Nummi (1928–2012) muisti niitä, jotka rukoilevat, että edesmenneiden läheisten sielut saisivat rauhan.
”Samaa me pyydämme itsellemme, samaa jokaiselle tällä ja tuolla puolen virran: jokaiselle joka vaeltaa kanssamme, jonka sydän lyö tai juuri nyt vaikenee.”
Requiemin , Sielunmessun, kirjoittanut lyyrikko valmistautui tulevaan.
”Sillä kuolema on meidän osamme, yhteinen osamme, yksinäinen osamme, kuolema on varjo, pimeä laakso, ja kuolema on pimeässä askelten alla polku, jonka päässä häämöttää jokin – ”
Nummi hahmotteli sitä, kuinka hapuilemme kohti tuntematonta, käsittämätöntä ja näkymätöntä. Kun jotakin Jumalasta häämöttää, näemme sen kuin kuvastimesta.
”Tänä päivänä me olemme niin kaukana. Mutta meissä asuu usko ja ellei usko, niin toivo, ja ellei toivo, niin toivon häivä, aavistus että jossakin asuu rakkaus, että se jonakin päivänä tavoittaa meidät, jotka sitä pakenemme, meidät vaeltajat maailman syvyydessä hajallamme – että me palaamme sen yhteyteen ja löydämme sen luona levon. Sinä päivänä me emme enää näe arvoituksen tavoin vaan kasvoista kasvoihin.”
Mitä kirkolla on sanottavana kuoleman majesteetin kohtaamisesta?
Hiljaiseksi vetää kokeneen psykoterapeutin ja papinkin. Markku Yli-Mäyry on yleensä hyvin vähäsanainen lohduttaessaan omaista. Osanoton ja myötätunnon välittämiseen riittää ensi hädässä ystävällinen kädenpuristus ja silmiin katsominen.
– En lähde höpöttömään turhia. Olen hiljaa mutta väkevästi läsnä emotionaalisella tasolla.
Jos omainen pohtii kuolemaa, Yli-Mäyry lähtee keskusteluun siltä pohjalta kuin toinen toivoo. Hän seisoo ylösnousemususkon takana.
– Uskon, että rakkaat vainajamme ovat jossain muodossa edelleen lähellämme. Meillä ei ole näkökykyä, jolla voisimme kuvata sitä, mihin olemme menossa. Mutta ei elämä kuolemaan lopu. Perhosen kotelo maatuu, henki jää.
Jeesuksen mummu -laulun laatinut Juice Leskinen (1950–2006) käyttää samanlaista kielikuvaa kuin Yli-Mäyry. ”Jeesus karannut on haudankaivajilta. Kuolemansa on kuin lento päiväperhon.”
Pessimistisellä tuulellaan kansantaiteilija katsoi, että ”katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista”. Tämä aatos kosketti melankolisen kansan kollektiivista tajuntaa kohti käyvästi kuin nyrkki öisellä nakkikioskilla.
Artistin unohdettuihin helmiin taas kuuluu mystinen taivasvisio Tanssimaa .
”Aina jatkuu elämä. Aina tanssii tuulet. Kasvaa kukka hautakumpuun, etkö näe? Aina uuteen lauluun taipuu lamaantuneet huulet. Ilma kantaa jälleen uutta sävelmää. Sen mitä ollut on, sä olevaksi luulet, mutta aamu sinut henkiin herättää. On vielä jotain josta joskus vasta kuulet, vielä tulee päivä jolloin edessä häämöttää Tanssimaa.”
Rokkari ei odota tuonpuoleiselta staattista rauhaa, vaan silläkin puolen pannaan jalalla koreasti.
Pastori Arto Köykkää viehättää se, että jokainen taivasta ajatteleva voi sijoittaa sinne villeimmätkin unelmansa. Rajana on vain kunkin hurskas mielikuvitus.
– Itse olen ajatellut käyttää ensimmäiset 16 000 vuotta jalkapallon MM-finaaliin, jossa pääsen lisäajan viimeisellä minuutilla ratkaisemaan pelin vetämällä ylänurkkaan 16 metristä. Toistan sen hetken yhä uudestaan...
Inspiroivassa kirjassaan Rakkaus, kuolema ja Jumala (2009) Köykkä kuvittelee taivasta.
”Milloin tahansa voisi hypätä haluamaansa avaruusseikkailuun, eivätkä elämät loppuisi ikinä, ja millaista olisikaan avaruustaivaan rakkaus. He rakastelisivat miljoona vuotta ja taas miljoona ja sitten uudet miljoonat, ja joskus tekisi mieli hypätä avaruuksien väliseen mereen. Kun sinne sukeltaisi, se meri olisi pelkkää Jumalaa, vain hänen armoaan ja rakkauttaan, ei mitään muuta. Se meri olisi pehmeää vaahtoa, ja hetkeksi toivoisi itselleen hartiakipua, sillä siinä taivasten meressä kaikki vaivat paranisivat ja voisi tuntea suloisen helpotuksen.”
”Kirjailijat, kuvittakaa tällainen taivas. Palauttakaa ihmiskunnalle sitä kohtaan tunnettu intohimo”, Köykkä haastaa.
Kirkolla ei ole yhtä selkeää opetusta siitä, mitä sielulle ja ruumiille tarkalleen ottaen tapahtuu. Raamattu ei juuri selitä, millaista on rajan tuolla puolen.
Moni arvelee kirkon opettavan, että ruumis mätänee, mutta henki ja sielu jatkavat elämäänsä. Ruumiin ja sielun jyrkkä erottaminen on antiikin Platonilta ammentaneen filosofian vaikutusta.
1900-luvun raamatuntutkijat puolestaan pohtivat, että sielu ja ruumis kuolevat, ja Jumala herättää aikanaan molemmat. Toisten mielestä taas sielu jää jonkinlaiseen välitilaan odottamaan ruumiin ylösnousemusta.
– Käytän rippikoulussa jonkun kirkkoisän vertausta, että eläessään ihminen on kuin toukka. Kuollessaan hän muuttuu koteloksi ja ylösnousemuksessa kotelosta kasvaa perhonen, Arto Köykkä liittyy Juicen ja Markku Yli-Mäyryn perhos-koulukuntaan.
Kristillisen kuolemaopin kuvaamisessa on käyttökelpoinen myös Paavalin kuva siitä, että ruumiin suhde ylösnousemusruumiiseen on kuin jyvän suhde siitä nousevaan viljankorteen.
Ihminen muuttuu matkallaan radikaalisti. Lopputulosta, ylösnousemusruumista, ei voi välttämättä tunnistaa ihmisen maallisen muodon perusteella.
– Edelliset kuvat ovat ajattelun ja uskon tukirakenteita, mutta ei kuoleman jälkeistä olemusta kannata liikaa spekuloida. Tiivistetysti olen valmis sanomaan, että uskon suureen salaisuuteen ja sen toteutumiseen kuoleman jälkeen.
Usko kuoleman jälkeisiin kohtaamisiin oli Anna-Maija Raittilan (1928–2012) runoudessa ehdottoman luottavaista laatua. Silloinkin, kun syvästä masennuksesta pitkään kärsinyt aviomies meni mereen, leski lohdutti hautajaisissa surevia: ”Ei elämä tähän pääty... Kaikki kääntyy hyväksi!”
Runoilija hyväksyi elämän rajallisuuden. Hän sanoi rakastavansa haurastumista, vaatteen haalistumista, hintuisuutta. Sitä että ote huomaamatta herpoaa. Laskeutuu alas. Eikä enää ole tikapuita.
Mystikko puhui myös ”pääsiäismuistista”. Se muistaa, ettei paratiisi ole suinkaan kadotettu eikä takanapäin vaan se elää kaipauksessamme eteenpäin. Viimeisessä runokokoelmassaan Paratiisini puut Raittila kirjoitti kaiken kaipauksemme alkulähteestä ja päämäärästä.
”Meissä tykyttää odotuksen säteilevä paino. / Mutta itse meidän on erotettava sen suunta, / Luojan meihin ikävöimä, / tahtomme syvin suunta, / itse vallattava viljelyyn / paratiisi meissä. // Ja kunnioittavan ilon vallassa, jouduttamatta / Hän katselee sinua ja minua, lepopaikkaansa, / kaivaten jo juoda puutarhansa / lukitusta lähteestä.”
Jaa tämä artikkeli: