Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttävät, millaisen elämän ydinmehun kuusikymppiset naiset osaavat kokemuksistaan tislata. Kuva: Laura Malmivaara

Kuolema kyllä – mutta sitä ennen elämä

Odotus sekä Nainen ja variksenpelätti itkettävät ja naurattavat. Niin kuin elämä.

• 12.11.2009 11:37

Näyttämön rekeissä riippuvat takit tukevat tarinoita muuttumalla lapsiksi, vanhemmiksi ja puolisoiksi.

Ovatko jutut omia tai lainattuja, on samantekevää. Näyttämöllä ei tarvita myöskään ylimääräisiä tehosteita, kun on, mistä ammentaa ja osaa asiansa.

Katsomon kuusikymppiset tunnistavat tarinoissa elämäänsä. Se sattuu, naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Kun Pirkko Saisio esimerkiksi kertoo hernepussivoimistelusta, muistan äkkiä omilta jumppatunneiltani käytöstä nuhjaantuneiden hernepussien hajun ja tunnun, täysin unohtuneen asian. Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa -laulu nostaa karvat käsivarsista pystyyn, ja jalka naputtaa samaan poljentoon. Nuoruuden musiikki on syöpynyt syvälle ja kertoo yhä yhteisyyden ja muutoksen kaipuusta.

Varsinkin Marja Packalénin tarinoissa erosta ja syövästä kosketetaan vaillinaisin, hapuilevin lausein koko olemusta järisyttäviä peruskokemuksia. Ihminen joutuu uuteen tilaan, missä kaikki entisen elämän koordinaatit ovat hukassa. Voi vain odottaa, mihin suuntaan elämä aukeaa.

Saisio ja Packalén onnistuvat välittämään kuusikymppisten naisten parhaan elämästä tislautuneen ydinmehun: kyvyn nähdä, mitä on tapahtunut, taidon hyväksyä mennyt ja nauraa sille – vaikka välillä riipoisikin.

Vielä on myös jotain, jota odottaa: se jokin, joka tulee väistämättä. Mutta sitä ennen Marja Packalén ja Pirkko Saisio tarttuvat Kom-teatterin lavalla karahviin ja täyttävät lasit: ”Loppumatka rullataan vapaalla!”

Ei enää valheita

Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä siirrytään eteenpäin, siihen vääjäämättömään päivään, jolloin aika loppuu. Päivi Akonpellon ohjaama Nainen ja variksenpelätti -näytelmä asettaa katsojan eteen tilanteen, jossa kuolema – tai se, jonka nimeä tuskin tohtii sanoa – jo rymistelee vaatekaapissa. Ei vielä, ei juuri nyt!

Nainen (Katja Salminen) makaa kuolinvuoteellaan. Häntä hoivaa Variksenpelätti (Paula Siimes), jonkinlainen alter ego, suojelusenkeli tai omatunto – joka tapauksessa lahjomaton totuuksien laukoja ja kaikkien kuplien puhkoja. Siimes on niukkaeleinen, hivenen ainaisiin selityksiin kyllästynyt todistaja. Talon alakertaan kokoontuneet sukulaiset juhlivat ja odottavat.

Marina Carrin näytelmä on erinomaisen hauska, sillä katsoja tunnistaa, etteivät kuolevan elämänvalheet ole hänellekään vieraita. Naurusta siirrytään nopeasti kipeän kouraiseviin tuntoihin. Ei ole helppoa joutua kasvokkain totuuden kanssa. Oliko Neitsyt Maria todella viimeinen ihminen, jota Jumala rakasti?

Nainen katsoo itseään peilistä – ei ilahduta. Miten tähän on tultu? Mikä loppujen lopuksi esti olemasta onnellinen? Onko pakko suostua siihen, että valinnat on tehty?

Naisen aviomies (Olli Ikonen) pyytelee anteeksi ja surkuttelee itseään. Miksi jätät minut tänne, selviämään yksin kahdeksan lapsen kanssa? Pitääkö sukulaisia vielä pitkäänkin kestitä? Välienselvittelyssä mustasukkaisuus ja vallanhalu roihahtavat.

Soila Komi on vankka, kuolevien läheisyydestä voimaa imevä täti. ”Tuntuu niin hyvältä katsoa, kun joku kuolee”, täti huokaa rehellisesti.

Tottahan se on, vaikka harva myöntää: kuoleman näkeminen tai kuolinviestin kuuleminen merkitsee myös sitä, että kuolema kulki omalla kohdalla sillä kertaa ohi. Vielä on aikaa elää tätä päivää, jonka arvon tunnistaa erityisesti silloin, kun loppu hipaisee.

Loppu on hyvin kaunis, ja näytelmä itsessään tervetullut – jo siksikin, että kuolemasta ei ole tapana puhua tunnetasolla. Nainen ja variksenpelätti yllyttää uskaltamaan. Kuoleman ajatteleminen on tärkeää, sillä se vaikuttaa loppuelämän valintoihin.

Odotus. Kanta-esitys Kom-teatterissa 10.9.
Nainen ja Variksenpelätti. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 4.9.