Outolintu. Eddie de Wire (Milla Kangas, edessä) sekoittaa ummehtuneen yhteisön.
Kuolema pukee heitä
Pienet rähjäiset talot, kuin nukkekodit, merkityksettömän kokoiset, sisällöttömät. Tämän satuttavan näyn ääreen Amerikkalaisen tytön katsojat päätyvät, kun heidät johdatetaan Teatteri Takomon näyttämötilaan hunajaisen laulun saattelemina. ”Tämä on Seutu, täältä ei pääse koskaan pois”, paikka määritellään.
Essi Räisäsen ohjaama Takomon uutuusnäytelmä on sovitus Monika Fagerholmin romaanista Amerikkalainen tyttö. Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden versiossa teos pannaan palasiksi niin, että sitä lukemattoman on väliin vaikea pysyä mukana. Iida Hämeen-Anttilan käsikirjoitukseen kuuluu toisenlainenkin hajottaminen: näyttelijät repivät pokkarin sivuja, purevat ja nielevät.
Näytelmän ytimessä on amerikkalaiseksi tytöksi kutsuttu Eddie de Wire (Milla Kangas), joka muuttaa Seudulle. Hän kihlautuu Björnin kanssa, mutta rakastuukin 13-vuotiaaseen Bengtiin. Eddie ja Bengt ovat aikeissa karata, mutta Björn ehtii väliin, työntää Eddien jyrkänteeltä Bule-lampeen ja hirttää itsensä. Tämä käy selväksi heti alussa, eikä se ole mikään mysteeri.
Mutta oikeastaan Amerikkalainen tyttö ei ole tarina amerikkalaisesta tytöstä. Se on tarina pienen kyläyhteisön tylsyydessä riutuvista ihmisistä, joiden pakan ulkopuolinen outolintu Eddie sekoittaa. Se on myös tarina teini-ikäisistä Doriksesta (Karoliina Niskanen) ja Sandrasta (Niina Koponen), jotka leikkivät rikoksia elävästä elämästä. Amerikkalaisen tytön leikki on kiehtovin, mutta lopulta myös tappavin.
Monika Fagerholmin romaanissa on miehiä – Takomon versiosta heidät on siivottu pois. Näyttämö on seitsemän naisen. Heistä neljän (Emmi Parviainen, Iida-Maria Heinonen, Essi Hellén ja Elina Keinonen) osa on luoda taustaa.
Toisto on avainsana. Tytöt toistavat leikeissään Eddien kuolemaa. Strippari opettaa heille, kuinka ollaan naisia toistamalla naiseuden kaavaa ja työntämällä rintoja vielä vähän ulommas paidankauluksesta. Sukupuoli on esittämistä ja toistoa, se tulee selväksi. Tällaisia ajatelleen feministifilosofi Judith Butlerin olisi tosin voinut jättää mainitsemattakin – nyt lipsahdetaan piirun verran akateemisiksi.
Paikoin epätasainen näytelmä vangitsee parhaimmillaan kutkuttavasti naiseksi ja ihmiseksi kasvamisen hetkiä, joissa viattomuus, halu, vaara ja kuolema tanssahtelevat. Tai mikä voisi satuttaa enemmän kuin tämä: ”Aikuiseksi tuleminen on yksinäisyyden hyväksymistä.”
Kuuluisan ja/tai nuoren naisen sekä kuoleman yhdistelmässä on jotain maagista, sitä vahvistetaan luettelemalla vainajia Janis Joplinista Amy Winehouseen. Näytelmän kuolemat saa epäsuorasti aikaan laidoistaan kireä, pelottavan tuttu maailma, joka sysää vieraalta haiskahtavat ulos eikä tarjoa viihteeksi kuin kuolemaa. Kyynisyys ei kuitenkaan saa viimeistä sanaa. Lopussa on lähtö ja vapaus.
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila. Ohjaus: Essi Räisänen.
Ensi-ilta Teatteri Takomossa 3.5.
Saila Keskiaho
Jaa tämä artikkeli: