Kuolematon toivo

Kuolematon toivo

Sivut kääntyvät tiuhaan, kun luen Alice Hoffmanin kirjaa Aavikon kyyhkyset.

Se kertoo roomalaisia vastaan kapinoivasta juutalaisryhmästä Jerusalemin temppelin hävityksen jälkeen. Tuhatkunta ihmistä on päätynyt voittamattomana pidettyyn Masadan linnoitukseen, joka kuului aikaisemmin Herodekselle. Roomalaisten tulo on vain ajan kysymys. Nämä ihmiset ovat jo menettäneet kaiken: perheensä, menneisyytensä ja ilonsa.

Yksi kirjan henkilöistä sanoo: ”Ihmisenä olemiseen kuuluu, että menetämme kaiken, mitä eniten maailmassa rakastamme.” Toinen vastaa siihen kysymällä: ”Mutta haluaisitko olla mitään muuta?”

Mietin, haluaisinko minä olla mitään muuta kuin ihminen, vaikka kaikki, mikä on minulle rakasta, on myös katoavaa. En totisesti.

Kun aamu vaikean ajan jälkeen valkenee, vedän syvään henkeä: tämäkin päivä tuli vielä. Kun menetys on ilmeinen ja muistoja liikaa, tunnustan eläneeni. Kun kipu tuntuu ja mieli synkkenee, toivo ei suostu kuolemaan. Jollain salaperäisellä tavalla elämisen voima kasvaa luistani ja lihastani.

Siksi en ihmettele, että myös Jumala, jonka edessä kumarran pääni, tuntee ihmisen kärsimyksen, arjen väsymyksen, kaipauksen syvyyden ja menetysten kivun.

Ei, en haluaisi olla mitään muuta kuin ihminen. En, vaikka joskus olenkin muukalainen itselleni ja haluan tuntemattomille teille. Kuulen hyvän Jumalan arkisessa läsnäolossa lupauksen: älä pelkää, sillä toivo ei kuole koskaan.

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city