
Maisema uusiksi. Puranen näyttää valokuvissaan sen, mitä emme normaalisti koe näkevämme.
Kuva ja muistin historialliset kerrokset
Valokuvaa pidettiin pitkään lahjomattomana todistusaineistona. Nykytaide on moneen kertaan kiistänyt valokuvan totuusarvon, mutta parhaimmillaan kuva voi kuitenkin todistaa sen, miten sillä on aina valehdeltu.
Valokuvataiteilija Jorma Puranen on purkanut työssään kuvallisen esittämisen perinnettä jo pitkään. Puranen on intohimoinen vanhojen kuvien keräilijä ja rakastaja, mutta hän ei kohtele niitä aina niin armollisesti. Hän tekee usein kysymyksiä, jotka yltävät itsestään selviin totuuksiin. Puranen pohtii kuvien kautta menneen ja nykyisen suhdetta tarkalla silmällä – joskus niin tarkalla, ettei katsoja edes oikein ymmärrä, mitä näkee.
Jokainen osaa jollain tavalla määritellä maiseman. Muistin tuottamat kuvat muuttuvat mielikuviksi, joissa saattaa esiintyä jokin klassikkomaalaus tai vaikkapa näkymä Kolilta. Syntyy historiallisia kerrostumia, joihin Puranen kohdistaa katseensa.
Kun hän ottaa huumaavan tarkan valokuvan klassikkokuvaaja Daniel Nyblinin (1856–1923) lasinegatiivista, joka kuvaa Werner Holmbergin (1830–1860) maisemamaalausta, näyttää hän meille kuvan menneestä ja nykyisestä ja samalla kaikesta niiden väliin mahtuvasta. Purasen kuva on osin tarkka dokumentti, joka näyttää lasinegatiivin sellaisena kuin se on ollut studiossa ja levätessään nyt arkistojen kontrolloiduissa olosuhteissa. Hän näyttää meille retusoinnin ja epäpuhtaudet.
Holmbergin kuvaamilla Torisevan rotkojärvillä on oma historiansa, paikkansa myös monen suomalaisen sielunmaisemassa, mutta Puranen näyttää myös sen, miten lasinegatiivillakin on oma historiansa. Kyseessä on materiaalinen esine, jolla on oma elämäkertansa.
Puranen ei kuitenkaan tyydy pelkkään dokumentointiin. Kysyessään, mitä me näemme, kun esimerkiksi näemme vanhan maisema-albumin, ja valokuvatessaan muun muassa albumin kuvien välissä olevan silkkipaperin – sen, joka ikään kuin ei kuulu asiaan mutta joka kuitenkin on kiistatta olemassa – Puranen suorittaa oudon poeettisen silmänkääntötempun.
Maisema on mielestämme usein kaunis, mutta kyseenalaistamalla tämän kauneuden, tuomalla esiin kaiken normaalisti huomaamatta jäävän välitteisyyden, Puranen onnistuu luomaan uudenlaista kauneutta. Hänen tavallaan raa’at kuvansa ovatkin yllättäen kuin runoa. Hän näkee kauneutta retusointijäljissä, heijastuksissa, väliin suorastaan pieleen menneissä yrityksissä kuvata silloista nykyhetkeä. Samalla kun hän näyttää meille enemmän ja tarkemmin, hän kuitenkin hämärtää tai peittää meidän pääsyämme tuohon menneisyyteen.
Puranen näyttää meille, että suora kokemus ei koskaan ole suora, mutta samalla hän nostaa esiin tuon epäsuoruuden runollisen kauneuden. Tuntuu oudolta puhua kauneudesta näiden kuvien äärellä, niin raadollisia ne toisinaan ovat. Minun ei kuitenkaan ole vaikea nähdä Purasen kuvia jopa osana raunioromantiikan perinnettä. Vaikka Puranen onkin tietyssä mielessä objektiivinen, hän on samalla aito romantiikan edustaja. Yksi hänen kuviensa vahva ulottuvuus on melankolia – niin tietoinen kuin hän siitäkin tuntuu olevan.
Otso Kantokorpi
Jorma Puranen 27.10. saakka Galerie Anhavassa, Mannerheimintienaukio 3. Avoinna ti–pe 11–17, la–su 12–16.
Jaa tämä artikkeli: