Koskettava. Dzamil Kamanger tekee helmikudonnaista Prahan juutalaisella hautausmaalla hänen ja Kalle Hammin yhteisteoksessa Työskentelyä vapaan liikkuvuuden puolesta. – Kaksikko sai juuri Suomi-palkinnon.
Kuvataide matkalla marginaaliin?
Suomen Taiteilijaseuran järjestämällä Taiteilijat-näyttelyllä on pitkät perinteet. Ensimmäinen järjestettiin vuonna 1893, ja aluksi sen nimenä oli Suomen taiteilijain näyttely. Vakiintunut nimitys taidemaailmassa on vuosinäyttely: tämänkertainen on jo 119. vuosinäyttely.
Tätä instituutiota on haukuttu aina – ja yhtä lailla odotettu. Kriitikot ovat olleet nuivia, mutta katsojat halunneet nähdä kunnon katsauksen aikansa nykytaiteen tilaan. Taiteilijoille näyttelyn merkitys on ollut suuri. Nuorille se on ollut siirtymistä aikuisten taidemaailmaan, ja moni maaseudun taiteilija on päässyt sen ansiosta pääkaupunkiseudun taideyleisön huomion kohteeksi.
Instituution ongelmallisuudesta on kuitenkin todistanut se, että monet menestyneet taiteilijat ovat tietyssä vaiheessa uraansa menneet ikään kuin tämän näyttelyn ohi. Nimekkäimmät eivät ole vaivautuneet tarjoamaan töitään.
Vuosinäyttely on perustunut vapaaseen tarjontaan, josta kulloinenkin liittojen määrittämä jury on valikoinut teokset. Nyt on toimittu toisin. Näyttelyn on koonnut kuraattoripari, ja reunaehtoina ovat olleet taiteilijoiden lukumäärä – 12 taiteilijaa – sekä ikärakenteen ja ilmaisuvalikoimien monipuolisuus. Kuraattoreina ovat toimineet pitkän linjan taidetoimija Marketta Haila ja Kuvataideakatemian kuvanveiston professori Villu Jaanisoo.
Teemaa ei ole, ja näin pienellä taiteilijamäärällä ei katsaustakaan synny. Jää siis vain se hype, jota yritetään herättää kysymällä koko instituution tarpeellisuutta. Ja sekin on tietyllä tavalla valheellinen ja taiteilijakunnan pettävä ratkaisu. Valheellisuus syntyy siitä, että osapuolet eivät puhu avoimesti vuosinäyttelyn todennäköisen – mitään varsinaista päätöstä ei vielä ole – lopettamisen syistä. Suomen Taiteilijaseuralla ei enää ole varaa toimia uskottavana näyttelynjärjestäjänä, eikä Helsingin Taidehalli olisi enää edes huolinut entisenlaista avoimeen tarjontaan perustuvaa vuosinäyttelyä tiloihinsa. Taidehallillakaan ei mene kovin hyvin, eikä sillä ole varaa jatkuviin huteihin, kuten edellisen näyttelyn jo ennakolta täysin pystyyn kuollut ajatus esittää remontissa olevan Kiasman kokoelmatöitä Taidehallissa.
Onkin aiheellista kysyä, onko Suomen kulttuurielämässä juuri kuvataide matkalla kohti lopullista marginalisoitumista. Ne, jotka myyvät elitististä kodinsisustusta, pärjäävät huippugallerioissa, ja muutama taiteilija onnistuu silloin tällöin nostamaan pienen mediaa kiinnostavan kohun. Mitä me teemme niille lopuille liki 3 000 taiteilijalle? Heille oli ennen sentään tarjolla vuosinäyttely.
Vaikka olenkin nyt tuhlannut kaikki palstamillini instituutiokritiikille, paras tapa vastustaa instituutioiden vääriä päätöksiä on olla kiinnostunut itse taiteesta. Sitä on yllin kyllin tarjolla tässäkin todellisuudessa oikein hyvässä näyttelyssä – Marcus Copperin hirviömäisestä naisten ympärileikkausta kommentoivasta motorisoidusta tuulimyllystä Dzamil Kamangerin yhtä aikaa poliittisesti teräviin mutta koskettaviin helmikudonnaisiin.
Otso Kantokorpi
Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 4.1.2015 saakka.
Avoinna ti, to, pe 11–18, ke 11–20, la–su 11–17, ma suljettu. Liput 10/7 e.
Jaa tämä artikkeli: