Liian myöhään. Osmo Rauhala on pohtinut paljon ihmisen selviäm istä lajina. Kiasmassa hänen näyttelynsä nimi on Elämän kirja.
Kuvien mahti
Osmo Rauhalaa kiehtovat ihmisen ja luonnon suhde sekä elämäämme säätelevät salaperäiset voimat kuten virukset. Eläimet ja matemaattiset merkit hallitsevat hänen maalauksiaan.
Teksti Satu Itkonen
Kuvat Sirpa Päivinen ja Kiasma
Kuvataiteilija Osmo Rauhala rakastaa perinteistä materiaalia, öljyväriä. Himmeän eloisina hehkuvat värit ja niiden harmonia nousevat tärkeään rooliin Kiasman näyttelyssä, jossa on parhaillaan esillä Rauhalan uusimpia maalauksia. Salien nimet kertovat taiteilijalle läheisestä tematiikasta: Muisti, Peliteoria ja Elämän kirja.
Kun rinnakkain on monenlaisia kuvia, katsojan mielikuvitus alkaa muodostaa niistä tarinaa. Maalauspinta on aina sileä ja täsmällisen viimeistelty. Ääriviivat rajautuvat täsmällisesti, ja sommittelu on tasapainoista. Näyttely soi hallitun harrasta tunnelmaa.
Muistan hyvin Vuoden nuoren taiteilijan Osmo Rauhalan näyttelyn Tampereella vuonna 1992. Maalauksista kiinnostuneena olin mielissäni, kun taiteilija itse kertoi luontevasti kuvistaan ja ajatuksista niiden taustalla.
Jo silloin Rauhalaa kiehtoivat ihmisen ja luonnon suhde sekä elämäämme ylläpitävät ja säätelevät salaperäiset voimat kuten virukset: emme havaitse niitä paljain silmin, mutta silti ne toimivat meissä omapäisesti ja tarvittaessa kaatavat vaikka norsun. Nämä teemat ovat vahvasti läsnä Kiasman näyttelyssä nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Osmo Rauhala, 55, on opiskellut taiteita Suomessa ja Yhdysvalloissa. Taiteilijanuran rinnalla hän on koko ajan luomuviljellyt sukutilaansa Nokialla. Luonnon sykli on rytmittänyt perheen elämää. Talvia Rauhala on viettänyt usein New Yorkissa, kun kesät ovat kuuluneet Suomelle. Esikoisen viimeinen lukiovuosi pitää perheen tämän talven kuitenkin tiiviisti Helsingissä.
Vuosina 2005–2009 Rauhala uurasti rinnan kollegansa Kuutti Lavosen kanssa, kun kumpikin taiteilija loi oman maalauskokonaisuutensa Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon. Rauhalan valitsi aiheekseen luomiskertomuksen, jota hän käsitteli erilaisten kuvasymbolien kautta.
Kaikki kuvataiteilijat eivät halua keskustella kuvistaan, saati sitten esitellä niiden taustalla olevaa maailmankuvaa tai filosofiaa. Osmo Rauhala on kuitenkin jo Kuvataideakatemian opinnoistaan lähtien ihmetellyt sitä vaikenemisen kulttuuria, joka aiemmin oli taiteilijapiireissä lähes ainoa oikea.
– Joskus Suomessa tuntui, että kuvan tekemistä romantisoitiin ja parhaana pidettiin mykkää taiteilijaa, Rauhala muistelee.
– Sitten menin Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja kohtasin kulttuurin, jossa oletettiin itsestään selvästi, että kuvataiteilija tuntee alansa: hahmottaa taidehistorian ja -filosofian kentän, ymmärtää käsitteet ja osaa sijoittaa oman tekemisensä tälle kartalle. Tähän suuntaan on nyt kyllä onneksi menty Suomessakin.
Katselen Kiasmassa Rauhalan kuvia. Jokin niistä on Gaussin käyrä, toinen selvä siittiösolu, kolmas varmaankin pistekirjoitusta. Tämä ”dominopeli” on selvästikin monimutkaisempi kuin alkuun ajattelin. Numeroiden ja matemaattisten merkkien lomassa on kuitenkin paljon eläinten kuvia. Ehkä mitään täsmälleen oikeaa ja ainoaa tapaa katsoa näitäkään maalauksia ei ole olemassakaan?
– Katsojat näkevät maalauksissani usein mielenkiintoisia ja yllättäviäkin asioita, sellaisia, joita en itse ole ajatellut, Osmo Rauhala vastaa.
– Saan katsojilta koko ajan uutta tulkintaa, joka on hyvin arvokasta. Kuvahan on osa ihmisen kielijärjestelmää ja täysin erilaista kuin puhuttu ja kirjoitettu kieli. Minullakaan ei olisi syytä tehdä kuvaa, jos voisin ilmaista kaiken kielen avulla.
– Yritän ajatella aina yhden teeman niin pitkälle kuin pystyn, ja sitten kun minulla ei ole kielellisesti aiheeseen mitään lisättävää, on hyvä hetki alkaa maalata.
Rauhalan polku pienviljelijäperheen arjesta korkeakouluihin Suomessa ja Yhdysvalloissa ei ole ehkä ollut kivetön. Taiteilija löytää kuvantekemisen intohimostaan yhteyksiä hyvin kauas.
– Pensseliin tarttumiseen minulla on ollut suuri tarve. Kasvuympäristössäni ei ollut paljoakaan tekijöitä, jotka olisivat ennakoineet suuntautumistani taiteeseen. Mutta voin liittää tämän evoluutioon: täällä on ollut taiteilijoita jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Taide – kuvat, musiikki ja tarinankerronta – on vanhempi kuin leipä, se on todella vanha innovaatio.
Rauhala ottaa esimerkiksi maataiteen: jo tuhansia vuosia sitten on tehty hämmästyttäviä rakennelmia, joiden tekemiseen on vaadittu koko yhteisön panosta ja energiaa vuosien tai vuosikymmenien ajan.
– Maanviljelijänä aloin ihmetellä, että miksi ihmeessä nuo ihmiset käyttivät kaloriakaan tehdäkseen noin massiivisia taideteoksia, joista ei ole mitään konkreettista hyötyä. Ne eivät palvelleet mitään välttämättömän elämisen tarpeita. Sillä täytyy olla evoluution kannalta jokin merkitys.
– Kyseessä ei ollut yksittäinen samaani vaan toiminta sitoi koko yhteisöä. Tämä havainto on antanut minulle paljon motiivia ja voimaa taiteen tekoon.
Luonnontieteiden kehitystä Rauhala seuraa valppaana ja kriittisenäkin.
– Meidän pitäisi voida luottaa saamaamme tietoon. Tämä on kohtalokasta, koska suurin osa päätöksenteosta perustuu siihen, että päättäjillä on mapeittain tilastotietoa. Kysymykset, joita nyt ratkaistaan, ovat lajimme säilymisen kannalta niin suuria, ettei ole varaa olla jälkikäteen viisas.
– Tiede on kiinni kielijärjestelmissä, kun taas taide pystyy liikkumaan isommalla skaalalla: ottamaan huomioon tunnetiloja, aavistuksia, emootioita, vaistoja ja niiden synnyttämiä kokemuksia, Rauhala pohtii.
– Parhaimmillaan taide pystyy välittämään monipuolisempaa informaatiota todellisuudesta kuin numeroihin tai kirjaimiin perustuva järjestelmä. Kun keskeinen kysymys on, säilymmekö täällä lajina, on tärkeää osata arvioida, saammeko oikeita tuloksia tai tulkitsemmeko niitä oikein.
Taiteilija puhuu ”maitopurkki-ilmiöstä”: sen sijaan, että haistaisimme ja maistaisimme avattua maitotölkkiä, katsomme sen päiväystä. Sen perusteella sitten joko käytämme maidon, oli se kuinka pilaantunutta tahansa, tai heitämme pois kelpo maitoa. Jos tukeudumme vain numerotietoon, aistimme rapistuvat. Taiteen yksi tehtävä onkin muistuttaa haju- ja makuaistista.
Jollekin ihmiselle luovaa ongelmanratkaisua on sohvalla makaaminen tai asioiden jättäminen hautumaan yön yli. Taiteilijat ovat eri aikoina tuoneet innovaatioita tiedemaailmaan pelkästään näkemällä toisin, kokeilemalla aiemmin mahdottomana pidettyä.
Rauhala muistelee kuulleensa, että kun Einstein teki keskeiset oivallukset suhteellisuusteoriaansa, hänen huoneestaan kuului pääasiassa viulunsoittoa.
– Pidän Einsteinin lausumasta ”kaiken todellisen tieteen ja taiteen perusta on salaperäisyyden tunne”. Hän oli luultavasti havainnut tiedemiehenä, että on pimeä tuntematon alue, jota matematiikan kielikään ei kykene tavoittamaan. Tuollaiseen tuntemattomaan taide pystyy tekemään ensimmäisen merkin, raapaisun… ja sitten sinne voi lähteä rakentamaan muuta.
Nykyihminen elää kuvien ympäröimänä, ja Rauhala katsookin visuaalisen lukutaitomme kehittyneen huimasti. Hän uskaltaa odottaa suuria innovaatioita – niitä aiheutti aikanaan lukutaidon leviäminenkin. Lajina voimme selvitä, jos osaamme noukkia ympäristöstämme oikeaa informaatiota.
Entä mitä seuraavaksi? Kuulin haastattelumme jälkeen, että Nuuksiossa toukokuussa avattavaan luontokeskus Haltiaan tulee Osmo Rauhalan julkinen teos Elämän peli , jossa joutsensymboliikka ja videotekniikka ovat keskeisiä. Hän on myös sopinut isosta museonäyttelystä Yhdysvaltoihin.
– Uteliaisuus on kaiken generaattori. Yksi asia johtaa tällä alalla toiseen, ja se tekee tästä työstä haarovan puron, joka on aina yhtä mielenkiintoinen.
Osmo Rauhala: Elämän kirja. Nykytaiteen museo
Kiasman 2. kerros. Avoinna 13.1.2013 saakka.
Jouni Tervo: Osmo Rauhala – tapaus. WSOY 2012, 264 sivua.
Jaa tämä artikkeli: