Valon meditaatio. Rukous ja hiljentyminen ovat olennaisia kveekarihartaudessa. Aino Vesanen (vas.), Duncan Heathfield, Matti Mäkelä, Kimmo Wilska ja Maija Mäkelä etsivät tunnetta rauhasta, voimasta ja jakamisesta.
Kveekarit etsivät hiljaisuutta
Kveekareiden mukaan Jumalaan voi saada yhteyden, kunhan tekee tilaa arkimieleltä ja itsekeskeiseltä minältä.
Teksti Heidi Rautionmaa
Kuva Jani Laukkanen
Hiljainen hartauskokous on Ystävien Uskonnollisen seuran eli kveekareiden toiminnan voimala. Kveekarit ovat vakuuttuneita, että hiljaiset kokoukset luovat hetkiä, jolloin voidaan kuulla Jumalan ääni. Kokouksen luonteen on tarkoitus näkyä uskon tekoina ihmissuhteissa ja omassa uskonnollisessa etsinnässä.
– Osallistun hartauskokoukseen antaakseni tilaa Jumalan äänelle sisälläni ja elämässäni yleensäkin. Haluan kokea yhteyden toisten kanssa, sanoo Aino Vesanen, joka vetää toisinaan kveekareiden hartauskokousta, Valon meditaatiota.
Helsingin kveekarihartaudessa istutaan yleensä ympyrässä. Keskellä on pöytä, jolla palaa kynttilä. Pöydällä on Raamattu ja kveekareiden kirjoittamia kirjoja, joita osallistujat voivat käyttää vapaasti. Kveekarit kokoontuvat Helsingissä joka sunnuntai Kepa ry:n tiloissa. He eivät pidä hartauksiaan tähän tarkoitukseen pyhitetyssä tilassa, koska he uskovat kaikkien paikkojen pyhyyteen. Kveekareilla ei myöskään ole pappeja. Hartauskokouksessa toteutetaan niin sanottua jaettua pappeutta. Uskonkokemuksessa korostetaan jumalasuhteen sisäisyyttä ja yksilöllisyyttä.
– Jos läsnäolija kokee Hengen inspiroivan häntä puhumaan, hän saa sen spontaanisti tehdä, Vesanen kertoo.
Kveekariliike sai alkunsa Englannissa 1600-luvun keskivaiheilla. Sen jäsenet kutsuivat itseään totuuden ystäviksi tai vain ystäviksi. Sana kveekari tulee sanasta quakers, joka tarkoittaa vapisijoita. Sana oli aluksi pilkkanimi.
Ystävät jättivät anglikaanisen kirkon, koska he vastustivat kirkkohierarkiaa, seremonioita ja sakramentteja. Kveekarit kieltäytyivät alusta asti vannomasta, koska ihmisen tulee heidän mielestään puhua aina totta.
Kveekarien periaatteita ovat myös rauha, vaatimaton elämä, yhteisö ja tasa-arvo. Tasa-arvoisemman maailman rakentajana liike on ollut eturivissä. Suvaitsevaisuutta perustellaan Jeesuksen opetuksilla, jotka on merkitty muistiin evankeliumeissa.
Kveekarit ovat yksi niin kutsuista perinteisistä rauhankirkoista tšekkiläisen veljeskirkon ja adventistien tapaan. Kveekarit saivat vuonna 1947 Nobelin rauhanpalkinnon avustustyöstään sodan tuhojen lieventämiseksi. Kveekarit ovat myös uskontojenvälisen vuoropuhelun pioneereja. He eivät kiellä muiden uskontojen tai uskontokuntiin kuulumattomien ihmisten arvoa ja pyhyyttä. Kveekareilla ei ole uskontunnustusta, dogmeja tai muita oppirakennelmia.
– Kveekarit ovat tavallisia ihmisiä, jotka eivät aina tavoita ihanteitaan. He eivät väitä, että heidän tiensä olisi ainoa oikea, vaan se on heille itselleen osoittautunut oikeaksi, Kimmo Wilska sanoo.
Suomen kveekareiden historia alkaa toisen maailmansodan ajoista. Sodan jälkeen yhdysvaltalaiset kveekarit antoivat Suomelle avustuksia. He järjestivät esimerkiksi työleirejä hävitetyssä Lapissa auttaakseen jälleenrakentamisessa. Tätä tehtiin yhteistyössä Settlementtiliikkeen kanssa. Kun amerikkalaiset olivat lopettamassa työtään leireillä, he perustivat Viittakiven opiston Hämeenlinnan Hauholle vuonna 1951.
– Kansainvälinen vapaaehtoinen työleirijärjestö KVT jatkoi Suomeen tulleiden amerikkalaisten kveekareiden työleiritoimintaa. KVT oli tiiviisti yhteydessä nimenomaan settlementtiliikkeeseen, jonka johtohahmo Sigfrid Sirenius oli äitini isoisä, Kimmo Wilska kertoo.
Työleirien yhteydessä pidetyt hiljaiset hartaudet olivat kiehtoneet leiriläisiä. Helsingin kveekareiden hiljaisista hartauskokouksista tuli Ruotsin vuosikokouksen alaisia kuukausikokouksia vuonna 1945.
Maija Mäkelän mukaan Suomen kveekarikokouksissa on aina käynyt ihmisiä eri maista.
– Kokouksissa on käytetty kolmeakin kieltä: suomea, ruotsia ja englantia. Suomessa kokouksissa käy kaikkiaan kuutisenkymmentä ihmistä. Jäseniä heistä on noin puolet, Mäkelä toteaa.
Kveekarit järjestävät muun muassa omia hiljaisia viikonloppujaan. Ne eroavat hiljaisuuden retriiteistä siinä, ettei niissä ole liturgista jumalanpalvelusta, vaan ainoastaan hiljaisia palveluksia. Moni Suomen pienestä kveekariryhmästä on evankelisluterilaisen kirkon jäsen.
– Jäsenet eivät ole kokeneet tarpeelliseksi erota kirkosta. Helsinkiläisillä on henkilötasolla paljonkin yhteyttä kirkkoon. Kveekareista kirjoja kirjoittanut Antti Alhonsaari on pappi. Vuosikokouksiin on joskus käytetty esimerkiksi Suomen Lähetysseuran tiloja, Kimmo Wilska muistelee.
Ystävien Uskonnollinen Seura Kveekarit ry. on tarkkailijajäsenenä Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa.
Jaa tämä artikkeli: