Kirkon sosiaalityöntekijä. Elise Hartonen on koulutukseltaan diakoni eli sosionomi (amk), jolla on pätevyys kirkon virkaan. Diakonissa puolestaan on sairaanhoitaja, jolla on pätevyys kirkon virkaan. Diakoniatyöntekijän vihreää virkapaitaa Hartonen käyttää juhlissa, hartaushetkissä ja toimiessaan messuavustajana.
Kyllä tästä selvitään
Jos diakoniatyö yhtäkkiä lopetettaisiin Helsingistä, paha olo ja umpikujat lisääntyisivät radikaalisti. Diakonia on vähän kuin vettä, jota ei huomaa, kun sitä on koko ajan saatavilla.
Tekstit Eira Serkkola
Kuvat Sirpa Päivinen
Viime keväänä Minnan perheessä oli tosi tiukka tilanne. Yläastetta käyvä poika kärsi jatkuvasta rankasta koulukiusaamisesta ja terveysongelmista, ja se vaikutti toiseenkin lapseen. Minna oli työttömänä. Koska koulussa ei saatu kiusaamista loppumaan, Minna otti pojan kotiopetukseen.
– Olen yksinhuoltaja. Menot alkoivat kasaantua, ja vuokranmaksuni alkoi liirata kuukauden perässä. Ei meillä häätöuhkaa ollut, mutta viivästykset alkoivat käydä itsetunnon päälle kaiken stressin keskellä. Halusin tasata tilanteen, kertoo Minna, 39.
– Maksaminen ei ollut siitä kiinni, ettenkö olisi halunnut hoitaa vuokraani ajoissa, mutta se oli ihan mahdottomuus meille.
Hän päätti ottaa yhteyttä diakoniatyöntekijään.
– Tuntui nololta mennä pyytämään diakoniatoimistosta ”ruokalappua”. Mutta diakoni suhtautui tosi luontevasti ja teki oloni helpoksi. Ei tarvinnut hävetä.
Minna kävi vastanotolla useamman kerran. Hän selvitti perheensä tilanteen, ja diakoni tuli siihen tulokseen, että kerta-avustus voisi auttaa tässä tapauksessa. Diakoniatyöntekijä ei päätä yksin raha-avustuksista, vaan avustushakemus laadittiin kirkon diakoniarahastolle.
Rahastosta myönnettiin Minnalle tuhat euroa. Sillä sai maksettua kuukauden vuokran ja rahaa jäikin hieman tulossa olevien rippijuhlien järjestämiseen. Minna oli huojentunut.
– Kivireppu katosi selästäni! Se vaikutti itsetuntoon ja turvallisuuden tunteeseen, kun sain vuokranmaksun rullaamaan aikataulussa. Tuli tunne, että ollaan niin kuin muutkin, Minna kuvailee.
– Lisäksi olen saanut diakonialta henkistä apua. Meidän puolestamme on rukoiltu, mikä oli tosi tärkeää.
Minna ei voi olla vertaamatta diakoniavastaanottoa psykiatriseen poliklinikkaan, josta he hakivat apua muun muassa pojan paniikkihäiriöön. Se puhkesi pitkällisen kiusaamisen jälkeen.
– Siellä meille annettiin käteen lääketieteellinen kaavake, jossa lasketaan itsemurha-alttiuspisteitä. Mutta ei poikani ole koskaan halunnut kuolla. Ja hän on halunnut käydä koulua ja oppia. Hän vain kysyi minulta: äiti, miksi?
– Moni on kysynyt, uskonko Jumalaan, kun tällaista tapahtuu. Olen uskonut entistä enemmän. Enkä ymmärrä ihmisiä, jotka eroavat kirkosta vain välttyäkseen kirkollisveroilta. Minä ainakin toivon, että omilla kirkollisveroillani voidaan auttaa jotakuta. Auttajasta voi tulla autettava ja päinvastoin, kynnys ei ole iso.
Minna ja lapset voivat nyt hyvin. Minna opiskelee uuteen ammattiin, ja ”peruskoulun painajainen” on perheeltä pian ohi.
Keskiviikkoaamuisin Jakomäen kirkon diakoniatyöntekijä Elise Hartonen istuu tiiviisti puhelimen ääressä. Päivystysaikaan soittavat sekä uudet että vanhat asiakkaat.
– Ihmisillä saattaa olla hyvinkin akuutti tilanne, ja silloin yritän reagoida nopeasti, mielellään saman viikon aikana, Hartonen sanoo.
Tiukka tai toivoton taloudellinen tilanne saa ihmisen ottamaan yhteyttä, mutta vastaanotolla käy usein ilmi, että ongelmia on elämässä iso kimppu.
Työvuosinaan Malmin seurakunnassa Hartonen on nähnyt, että monesti ihmiset ovat aika hukassa oman elämäntilanteensa kanssa. Jos on mielenterveys- tai päihdeongelmia, ihminen ei saa itsestään irti sitä, että lähtisi virastoihin selvittämään asioitaan. Moni tarvitsisi sellaista kädestä pitämistä, että joku lähtisi heidän kanssaan.
– Mutta siihen minun resurssini eivät riitä, Hartonen huokaa.
Ensisijaisesti on tietysti yhteiskunnan eikä diakoniatyön tehtävä huolehtia ihmisen toimeentulosta, jos tämä ei mitenkään muuten pärjää. Toimeentulotuki on viimeinen avustuskeino, jos yhteiskunnan muut tuet eivät riitä.
– Mutta toisinaan asiakkaani ei ole huomannut tai osannut hakea niitä tukia, jotka hänelle kuuluvat, ja siinä minä voin auttaa, Hartonen täsmentää.
– Sitten on velkaantuneita väliinputoajia, jotka eivät saa sosiaalitoimen tukea tulojensa vuoksi. Rahaa ei kuitenkaan ole velkojen takia. Heitä ohjaamme velkaneuvontaan. Me voimme kannatella sen ajan, että he pääsevät neuvontaan.
Diakoniatoimistosta ei voi noin vain hakea rahaa, jos jääkaappi on tyhjä ja vuokra maksamatta. Lähtökohtana on sosiaalitoimiston toimeentulotukipäätös. Myös tositteita pitää olla mukana. Diakoniatyöntekijä soittaa usein sosiaalityöntekijälle selvitellessään asiakkaan tilannetta.
Työssä tulee eteen rankkoja hetkiä. Esimerkiksi silloin, kun vastaanotolle tuli ihminen, joka kertoi miettivänsä itsemurhaa. Hartonen näki, että asiakas olisi ehdottomasti tarvinnut tiiviimmän psykiatrisen hoito- ja tukiverkoston, mutta sitä ei ollut.
Yksi asia poikkeaa kuitenkin suuresti sosiaalityöstä. Diakoniavastaanotolla voidaan rukoilla. Toisinaan asiakas pyytääkin Hartosta rukoilemaan puolestaan, että Jumala auttaisi ja asiat selviäisivät. Joillekin Hartonen ehdottaa itse yhdessä rukoilemista, ja ani harva kieltäytyy.
– Usein asiakas on toivoton. Tunnelin päässä ei näy mitään valoa. Minun tehtäväni on välittää rohkaisua ja toivoa. Sanoa toiselle, että hei, kyllä tästä selvitään!
– Jos siinä onnistun, se on hieno hetki. On palkitsevaa, kun näkee ihmisen saavan elämän syrjästä kiinni. Enhän minä sitä yksin aiheuta, mutta toivon olevani yksi palanen selviytymisen tiellä.
Niina (nimi muutettu), on ollut kauan diakonian asiakas. Ensimmäisen kerran hän haki apua diakoniasta 1990-luvun alussa, kun perheen isä jäi työttömäksi.
– Välillä on mennyt paremmin enkä ole tarvinnut apua vaikkapa pariin vuoteen, Niina kertoo tiptop-siistin kotinsa keittiössä helsinkiläisessä lähiössä. Seinällä on lasten kehystettyjä piirustuksia.
Paljon on tapahtunut 20 vuodessa. Tuli avioero, elämä yksinhuoltajana, työnantajan konkurssi ja uusi liitto. Syntyi kaksi lasta lisää. Niina teki sekalaisia töitä, oli välillä työttömänä tai työharjoittelussa.
Lasten isä ei asu perheen kanssa, vaikka pitää kyllä yhteyttä lapsiin – hänkin on työtön.
Nyt Niina on ollut sairauslomalla vuoden verran, sillä selkävaivat, astma ja unettomuus kiusaavat.
Viime kesänä lasten täti olisi vienyt perheen risteilylle. Mutta Niina ei voinut lähteä, koska hänen piti olla kaupungissa ilmoittautumassa työvoimatoimistoon. Se olisi ollut kesän ainoa reissu.
– Pääsimme kuitenkin lasten kanssa Linnanmäelle, kiitos diakonissan. Diakonia jakoi asiakkaille vapaalippuja. Meillä ei olisi ikinä ollut varaa rannekkeisiin.
Joulukuussa Niina kävi hakemassa apua tutulta diakoniatyöntekijältä saadakseen ostettua pesueelleen jouluruuat. Vanhempi poikakin tuli armeijasta kotiin lomalle.
– Kerran tuntematon lahjoittaja antoi meille diakonian kautta joululahjan. Saimme valita Prismasta tietyllä summalla toppahousuja, hanskoja ja leluja, ja lahjoittaja kävi maksamassa ne. Lapset ihmettelivät kovasti, miten joku tekee niin. Että eihän se edes tiedä, keitä me ollaan!
Niina haalii perheensä elannon kaikista mahdollisista tukilähteistä. Sosiaalitoimelta hän on saanut maksusitoumuksen apteekkikuluihin, jotta lääkkeitä ei tarvitse jättää rahapulassa ostamatta. Hän käy myös ruokajonossa, sekä Myllypurossa että Hurstilla.
– Siitä vaan kärryn kanssa liikenteeseen! Ei kannata miettiä, mitä muut ajattelevat, kun on pakko mennä.
Muita diakonian asiakkaita Niina ei tunne.
– Eihän kukaan sano, että tänään käyn diakonilla. Enkä puhu kellekään, että lähden tästä ruokajonoon. Siitä en ole kertonut nuoremmille lapsillekaan, vanhemmat lapset kyllä tietävät.
Niina tekee itse kotiruokaa. Jauhelihakeittoa, makkarakastiketta, perunamuusia, sämpylöitä, pullaa. EU-ruokapakettien maitojauhe on hänestä kätevä aines ruuanlaitossa, varsinkin kun maito on niin kallista. Lasten vaatteet hän etsii kirpputoreilta, itselle tulee harvemmin ostettua mitään. Hienoihin harrastuksiin ei ole varaa.
Vuosien mittaan Niina on tutustunut hyvin oman seurakunnan diakoniatyöntekijään.
– Olemme kavereita. Ei tarvitse koko elämäänsä selittää aina uudestaan. Hän kuuntelee ”terapeuttina” ja kyselee. Voin kertoa luottamuksellisia asioita, että en käy siellä vain rahaa hakemassa.
Diakoniatyöntekijän viikko on varsin vaihteleva. Vastaanottotyö on vain yksi osa sitä. Elise Hartonen työskentelee vanhusten kanssa: hän järjestää esimerkiksi vierailijoita eläkeläisten piiriin ja on mukana ikäihmisten yhteisillä syntymäpäivillä. Viimeksi ystävänpäivänä kutsuttiin kahveille joulu-, tammi- ja helmikuussa 70, 75, 80 ja 85 vuotta täyttäneitä jakomäkeläisiä.
Hartonen osallistuu myös aamu- ja iltaperhekerhoon. Iltakerhossa vetovastuu on työntekijöiden yhteinen ja vapaaehtoisetkin ovat mukana hoitamassa lapsia.
Joka keskiviikko Jakomäen kirkolla jaetaan lahjoitusleipää kuten muutamassa muussakin paikassa Malmilla. Vapaaehtoiset kuljettavat leivän kaupoista kirkoille. Leivänhakijoita käy kirkolla kymmenittäin. Maksuton soppakirkko on kerran kuussa, ja siellä käy 30–35 jakomäkeläistä.
Työntekijöiden kokouksiin menee oma aikansa. Siellä suunnitellaan esimerkiksi kesän diakonialeirit, joita on päihdekuntoutujille, mielenterveyskuntoutujille, asiakasperheille, vanhuksille ja monikulttuurisille perheille.
Sitten on vielä Elise Hartosen spesiaalijuttu eli erityistehtävä: vapaaehtoistoiminnan kehittäminen Malmin seurakunnassa ja Jakomäen piirissä yhdessä kollegansa kanssa.
Malmilla on nyt 186 diakonian vapaaehtoista. Se ei ole kovin iso joukko yhdessä Suomen suurimmista seurakunnista.
– Ihmisillä on kyllä auttamishalua, ja moni kaipaa tekemistä päiviinsä. Haluan tarjota asukkaille mahdollisuuksia. Olisi ihanaa, kun saisimme tänne Jakomäen kirkolle toimivan ”olohuoneen”, jossa voisi käydä ihmisiä vauvasta vaariin, Hartonen unelmoi.
– Että olisimme seurakuntana enemmän yhteisö.
Sellainen olohuone tarvitsee paljon vapaaehtoisia, työntekijät eivät voi sitä yksin pyörittää. Parhaimmillaan se voisi tuoda alueelle uutta yhteisöllisyyttä. Innostuneet vapaaehtoiset saisivat homman toimimaan, ja diakonian asiakkaat voisivat tulla mukaan tekemään ja ottaa vastuuta tilanteensa parantuessa. Malli on lähellä: naapuripiirissä Pukinmäessä Porttikahvila on toiminut jo 20 vuotta.
Kotikäynnit jäävät nykyisin melko vähälle diakoniatyössä ajanpuutteen vuoksi. Suurin osa asiakkaista kohdataan vastaanottotyössä. Elise Hartosen mielestä vapaaehtoiset voisivat hyvin toimia juttuseurana yksinäisille vanhuksille, jotka eivät juuri pääse liikkumaan kotoaan.
Diakoniatyö on kuulunut kirkon elämään aivan alusta asti. Alkuseurakunnassa kerättiin raha-avustuksia köyhimmille, ja nykyisen kirkkolain mukaan jokaisessa Suomen seurakunnassa pitää olla ainakin yksi diakoniatyöntekijä. Mutta miksi diakoniatyötä tehdään edelleenkin yhteiskunnassa, jossa on kehittynyt sosiaaliturva?
– Kristillisen lähimmäisenrakkauden vuoksi. Halutaan auttaa ja tukea ihmisiä heidän elämäntilanteessaan, Elise Hartonen kiteyttää.
Kirjoitusta varten on haastateltu myös seurakuntayhtymän
johtavaa diakoniatyöntekijää Liisa Merivuorta.
Jaa tämä artikkeli: