Kyllä vanhuudessa jotain iloakin on
Nimimerkki Ei oota kirjoitti vanhuuden ilottomuudesta (K&k 7.10.). Minä olen myös vanha ja liikkuisin mielelläni pyörätuolini avulla.
Asiani ovat niin hyvin, että minulla on omaishoitaja, joka kyllä kuljettaisi minua. Mutta minulla sattuu olemaan niin paljon kipuja, etten enää voi käydä missään, en edes ulkona.
Mutta koska olen elänyt vanhuudenpäiviin asti, saan iloa siitä, kun muistelen mennyttä elämäni aikaa. Iloitsen esimerkiksi siitä, kun olen vuosikymmenten ajan saanut omin silmin nähdä yhteiskuntamme uskomattoman kehityksen.
On ollut hienoa nähdä se aika, jolloin tämä kansa puhalsi yhteen hiileen. Se oli viime sotiemme jälkeen, kun kansa pyrki toiveikkaana parempaan tulevaisuuteen.
Onhan minullakin sellaisia päiviä, jolloin ”huuli melkein itkuun vääntyy ja tylsyyteen meinaan nääntyy”. Mutta silloin muistutan itseäni siitä, että minulla on vielä sekin ilo, että näen, kuinka kauniiksi auringonvalo värjää maisemat ja kuinka upeasti hohtavat pitkin ikkunaa valuvat sadepisarat.
Siitäkin olen iloinen, että kaikki kaverini eivät ole vielä kuolleet. Että on vielä olemassa joku, joka välillä soittaa ja kysyy, mitä kuuluu.
Kuulonikin on vielä tallella ja aikaakin on niin, että voin kuunnella lempimusiikkiani mielin määrin.
Sanoitte, ettette ole enää hyödyksi kenellekään. En minäkään, mutta joskus olen saanut olla tarpeellinen, mikä on tosi upeaa. Vaikka elämä on parasta ollut silloin, kun se on työtä ja vaivaa ollut, niin iloa se on sekin, kun saan elää tätä nykyistä aikataulutonta aikaa menneitä muistellen.
Teitä tervehtien
Harmaahapsi
Jaa tämä artikkeli: