Ajan rajalla. Tiina Tasmuth tahtoo luoda potilaalleen ja hänen läheisilleen turvallisen olon silloinkin, kun sairaus ei parane, vaan elämä lähenee loppuaan.
Lääkärinä lähtevien maailmassa
Kuolevien potilaiden hyvä hoito ja ihmisarvoinen kohtelu on lääkäri Tiina Tasmuthille tärkeää. Hänen työnään on auttaa ihmisiä kohtaamaan viimeiset hetkensä mahdollisimman hyvin.
Eletään vuotta 1962. Kolmen vanha Tiina Zvirgzdin on ollut kuukausia neuvostovirolaisessa Tallinnan sairaalassa. Päiväkodin ruoasta saatu A-hepatiittitartunta on tuonut jälkitautinaan vaikean maksatulehduksen, ja lääkäri keskustelee vakavasti Tiinan vanhempien kanssa. Lapsi on heikossa kunnossa, ja lääkäri valmistaa vanhempia hänen kuolemaansa. Vanhemmat rukoilevat.
Tiina toipuu. Hän ei kuitenkaan unohda koskaan yksinäisiä päiviä sairaalassa, ei ikävöinnin täyttämiä viikkoja, jolloin vanhempia ei päästetty hänen luokseen.
Lääkäri Tiina Tasmuthin työpaikka, Syöpätautien klinikan palliatiivisen hoidon yksikkö, on hiljentynyt viikonlopuksi. Kävelemme autioilla käytävillä. Metallinen sädehoitolaite kiiltää himmeästi kellarikerroksessa. Päiväosaston vuoteet yläkerrassa on sijattu maanantaita varten. Oireenmukainen, syövän etenemistä jarruttava, hoito saattaa kestää vuosiakin. Nämä huoneet ovat tulleet lukuisien käyntien aikana monelle tutuiksi. Suurin osa syöpään sairastuneista toki paranee.
Tiina Tasmuth on yksi niistä lääketieteen ammattilaisista, joiden tehtävänä on saatella potilas turvallisesti ajan rajalle ja rajan yli. Tasmuth on myös nähnyt kuolevien potilaiden polttareita, kihlajaisia ja häitä. Sairaalassa on vietetty kuolevan äidin lapsen kastejuhlaa. Täällä lomittuvat keskenään kuolema ja elämä.
Palliatiivista hoitoa tarvitaan, kun etenevää sairautta ei voida enää parantaa vaan hoito keskittyy lievittämään potilaan oireita ja parantamaan hänen elämänlaatuaan. Mutta tämä vaihe voi kestää vuosia, ja elämä voi olla hyvää myös silloin. Saattohoito on palliatiivisen hoidon loppuvaihe ja ajoittuu kuoleman läheisyyteen. Saattohoidon tarkoitus on taata potilaan ja hänen omaistensa hyvä elämänlaatu ja potilaan rauhallinen kuolema.
Saattohoitovaiheessa lääkäri käy läpi potilaan ja tämän läheisten kanssa, mitä kuolemassa tapahtuu. Hän kertoo, miten elimistö reagoi, millaisia oireita voi ilmetä ja miten niitä hoidetaan. Sairauden edetessä ihminen yleensä nukkuu hiukan enemmän, hiukan pitempiä öitä. Kohta hän haluaa olla päivälläkin joskus makuulla, sitten jo koko ajan pitkällään. Ei ehkä ole ruokahalua.
Potilaan syömättömyydestä huolestuneita omaisia täytyy joskus rauhoittaa kertomalla, että vaikeasti sairaan elimistö ei jaksa ottaa ravintoa ja nestettä vastaan.
Tiina Tasmuthin mielestä on sääli, jos ihminen kuolee ikään kuin itseltään salaa, jos hän jättää jälkeenjäävät vaille sitä hyvää, mitä voisi heille vielä antaa. Potilas ei ehkä halua tai uskalla ajatella elämänsä päättymistä. On surullista, jos kuoleva jättää sanomatta läheisilleen ne kaikkein kauneimmat ja merkittävimmät sanat.
Sairas kysyy usein lääkäriltä kuoleman hetkeä, mutta sitä ei kukaan voi tietää. Tasmuth sanoo rehellisesti, jos tilanne on paha ja jos sairautta ei voida lääketieteen keinoin parantaa. Hän kertoo myös totuudenmukaisesti, ettei tiedä, miten kauan tilanne kestää, sillä syöpäsolut eivät käyttäydy niin kuin muut solut. Samalla hän kertoo, mitä voidaan tehdä, jotta elämä olisi hyvää ja potilaalla turvallinen olo.
Kun Tiina Tasmuth valmistuu Neuvosto-Virossa lääkäriksi vuonna 1983, häntä kiinnostaa syöpäkirurgia. Hän saa kuitenkin kuulla, ettei hänelle anneta potilaita, koska hän on kristitty. Sosialistisen valtion ideologinen perusta on ateistinen, ja näissä oloissa kristityksi tunnustautuminen on poliittisesti epäilyttävää. Tiina määrätään Tallinnan syöpäkeskuksen hallinnolliseksi ylilääkäriksi ja hänelle annetaan tehtäväksi johtaa Viron syöpärekisteriä. Mutta hän kaipaa potilastyöhön.
On yksi potilasryhmä, jota Tiina Tasmuth saa lopulta Virossa hoitaa: syöpää sairastavat lapset. Tiina lievittää lasten kärsimyksiä niin hyvin kuin pystyy, niillä harvoilla lääkkeillä, joita on saatavilla. Varmasti hän tuntee avuttomuutta tässä tehtävässään. Lapsista suurin osa kuolee.
Kun Tiina on luovuttanut kuolleen lapsen tämän vanhemmille ja keskustellut heidän kanssaan, hän lähtee klinikalta ja antaa ammattiroolinsa pudota. Joskus hän ottaa selville, mille hautausmaalle pikkuinen on viety, etsii tutulla nimellä varustetun tuoreen kummun ja pysähtyy miettimään. Joinakin iltoina hän laulaa kanttoriystävänsä säestyksellä tyhjässä kirkossa ja antaa musiikin hoitaa.
Suomalaisessa saattohoidossa pyritään tekemään kaikki mahdollinen, jotta kuolevalla olisi helpompi olo. Useimmat ilmoittavat haluavansa kuolla kotona, ja esimerkiksi Helsingissä ja Espoossa se on mahdollista.
Ihmisillä ei usein ole tarpeeksi tietoa saattohoidosta. Kotisairaala tarkoittaa, että potilas asuu kotonaan ja saa sinne tarvittavan hoidon. Kotisairaalalla on ympärivuorokautinen puhelinpäivystys. Erityiskoulutuksen saaneet sairaanhoitajat tai lääkärit antavat neuvoja puhelimessa ja tulevat tarvittaessa potilaan luo. Kotihoidossa taas sairaanhoitajat tai lähihoitajat auttavat kotona asuvaa potilasta vaikka päivittäin esimerkiksi peseytymisen ja lääkkeiden kanssa.
Saattohoitovaiheeseen saattavat liittyä erilaiset kivut, hengenahdistus, pahoinvointi ja ahdistus. Kipuja voidaan lievittää lääkkeillä. Myös sädehoitoa voidaan käyttää kivun lievittämiseen, vaikka se ei enää sairautta pystyisi parantamaan. Ahdistus- ja rauhoittavat lääkkeet sekä keskustelu lääkärin tai sairaanhoitajan kanssa helpottavat potilaan oloa. Äärimmäisiä tuskia voidaan helpottaa nukuttamalla potilas kevyesti, ja tarvittaessa nukutusta voidaan syventää. Hyvä saattohoito auttaa sekä kuolevaa että hänen läheisiään.
Vuonna 1989 kaksi virolaista teologia saa Kirkon Ulkomaanavun avulla vuodeksi opiskelustipendin Helsingin yliopistoon. Toinen on Randar Tasmuth. Randar menee perhevalokuvan kanssa Diakonissalaitoksen johtajan, rovasti Tapani Vuorelan, ja diakonissa Eira Pulkin pakeille. Voisiko hän tuoda kirurgiaan erikoistuneen lääkärivaimonsa ja vuoden vanhan poikansa Suomeen?
Perheelle tulee kutsu. Diakonissalaitos on järjestänyt heille asunnon ja pojalle päiväkotipaikan. Tiinalle on varattu työpaikka kirurgian ylilääkäri Olli Kiviojan assistenttina. Lääkärinä hän ei voi toimia, sillä hänellä ei ole vielä lääkärin oikeuksia Suomessa.
Koska Tiina Tasmuth on jo Virossa hoitanut syöpään kuolevia, häntä kiinnostaa, miten kuolevia hoidetaan Suomessa. Hän aloittaa vapaaehtoistyön Terhokodissa Tehtaankadulla ylilääkäri Anneli Vainion valvonnassa.
Kun Tiina tauon jälkeen ilmestyy vuonna 1991 jälleen vapaaehtoiseksi Terhokotiin, Anneli Vainio ilmoittaa, että tämän on aika lopettaa hyväntekeväisyys. Hän passittaa Tiinan omaan työhuoneeseensa tekemään viisi stipendihakemusta väitöskirjaa varten, sillä hän tietää Tiinan haluavan jatkaa opintoja. Hakemuksista kaksi tuottaa tulosta, toinen suomen Akatemian tutkijana. Kliininen väitöskirja rintasyövän hoidosta hyväksytään toukokuussa 1997.
Saattohoito ei ole vain fyysisen kivun lievittämistä ja ahdistuksen poistamista. Saattohoitopotilaan tuntema kärsimys voi olla myös hengellistä tai eksistentiaalista kipua. Potilas ehkä ratkaisee suhdettaan ruumiilliseen elämään, ja kuoleman läheisyys on herkkää aikaa. Silloin yöpöydällä voi olla Raamattu, virsikirja, krusifiksi tai vaikka enkelitaulu. Jokin hengellisyyteen liittyvä esine.
Joskus kuoleva toivoo tärkeän raamatunlauseen kirjoittamista näkyviinsä isoilla kirjaimilla. Joku toivoo saavansa keskustella viimeisen matkaan liittyvistä asioista papin kanssa, ehkä ottaa vastaan ehtoollisen.
Tiina Tasmuth ei pidä tehtävänään tuoda kristillistä vakaumustaan esille työssään. Hän kuitenkin sanoo rukoilevansa hiljaa mielessään potilaittensa puolesta. Mutta jos potilas itse kertoo jättävänsä itsensä ja asiansa Jumalan haltuun, Tasmuth ilmaisee hänelle tukensa.
Syyskuun lopun myrskyssä vuonna 1994 uppoaa Itämerellä laiva, Estonia. Suuronnettomuudessa hukkuu 852 matkustajaa, joista 95:n ruumis löydetään. Kun vainajien viemistä kotimaahansa Viroon valmistellaan, Suomessa väitöskirjatyötä tekevältä Tiina Tasmuthilta kysytään, voisiko hän tulla luovutustilaisuuteen edustamaan Viron kirkkoa. Tiina lupautuu. Hänhän vierailee muutenkin usein Virossa. Hän ostaa elämänsä ensimmäisen jakkupuvun ja lähtee matkaan.
Vainajat luovutetaan omaisilleen Mustamäen sairaalan jäähyväishuoneessa. Kun Tiina saapuu, itkevät omaiset täyttävät odotushuoneen. Tiina menee takahuoneeseen, jonne on tuotu Suomesta 42 arkkua. Hänen lisäkseen huoneessa ovat patologian laitoksen työntekijät, joiden työnä on arkkujen siirtäminen.
Tiina kutsuu nimenhuudolla vainajien perheet hakemaan läheisensä. Arkut ovat auki ja jokainen vainaja näkyvissä. Kuoleman jylhä läsnäolo käy kaikkien voimille. Tiinan on ammattilaisena oltava vahva ja tuettava surevia. Näihin tapahtumiin hän nykyään peilaa elämässään sitä, mikä on vaikeaa ja mikä ei.
Kuoleman lähestyessä ihmisellä voi olla psyykkistä kärsimystä, kun peili kertoo, että posket ovat kaventuneet ja vaatteet käyneet suuriksi. Ahdistus muutoksen edessä on luonnollista. Ihmisellä on lupa olla surullinen. Psyykkistä kärsimystä lieventämään voi pyytää psykologin keskustelua. Jos taas rahahuolet painavat, keskustelu sosiaalityöntekijän kanssa voi avata solmuja.
Sairaan koko elämänympäristö muuttuu. Saattaa olla, että työtoverit ja sukulaiset eivät enää pidä yhteyttä. Joku pelkää syövän tarttuvan, vaikka niin ei voi käydä. Joku ei tule katsomaan, kun ei tiedä, miten käyttäytyä, vaikka tavallinen läsnäolo riittäisi. Joku ehkä pelkää omaa kuolemaansa, jonka vierailu voi tuoda mieleen.
Saattohoidossa oleva potilas voi tänään kieltää päästämästä luokseen ketään, mutta huomenna pyytää, että koko suku kutsutaan paikalle. Mielialat vaihtelevat ja käytös voi olla hämmentynyttä, koska sairaus on henkisesti koettelevaa ja voimat vähissä. Sairas saattaa itsekin ihmetellä: Miten minä noin käyttäydyin?
Eutanasia on toimenpide, jonka jälkeen toisen ihmisen elämä hänen omasta pyynnöstään päättyy. Tiina Tasmuth nimittää eutanasiaa murhaksi, eikä se sovi hänen mielestään lääkärille, koska ammattietiikka vaatii lääkäriä suojelemaan elämää ja lievittämään kärsimystä. Kielteinen kanta eutanasiaan on myös Suomen lääkäriliitolla.
Harva Tasmuthin potilaista on ottanut puheeksi kuolinavun. Tuolloin kyseessä on ollut ihminen, joka on tottunut päättämään asioita omasta ja toisten puolesta. Kuitenkin myös nämä potilaat ovat saaneet lähteä luonnollisen kuoleman kautta.
Moni katsoo saattohoitoa kuin öistä maisemaa, jossa mustat kukkulat nousevat. Lääketieteen asiantuntijat voivat luoda maisemaan jokainen oman osaamisensa valonsäteen, jolloin maisema kirkastuu. Näkyy valoja ja varjoja, näkyy värejä. Näkyy ehkä toivoakin.
Toivon ylläpitäminen on Tiina Tasmuthin mielestä yksi lääkärin tärkeimpiä tehtäviä, sillä toivo antaa ihmiselle joskus käsittämättömiä voimavaroja. Potilaita on myös kohdeltava huomaavaisesti, ja lääkärinkin pitää muistaa nöyryys elämän ja kuoleman edessä. Tasmuth pitää itseään etuoikeutettuna, kun saa ammattitaidollaan ja kokemuksellaan auttaa potilaita ja heidän omaisiaan näissä vaikeimmissa vaiheissa, elämän ja kuoleman rajapinnalla.
Syöpäklinikan päiväosaston aulassa on kori, joka on täynnä erivärisiä ja erikokoisia virkattuja pipoja. Sytostaattihoito vie potilaalta usein hiukset, ja pitkäaikaisen sairauden aikana klinikalla käydään usein. Käytäviä kulkiessa voi päätä palella. Niinpä omaa parantumistaan odottavat potilaat ovat virkanneet kohtalotovereilleen pipoja, kukin omalla käsialallaan.
Pipon muotoinen tervehdys lämmittää paitsi päätä myös sydäntä.
Lisätietoa: www.yhteisvastuu.fi,
www.sphy.fi, www.terho.fi ja www.cancer.fi
Jaa tämä artikkeli: