Anja Erämaja kuvaa runoteoksessaan muun muassa asukasta, joka ei uskalla syödä näkkileipää yöllä.
Lähde runomatkalle!
Runokirjoissa mennään muun muassa kerrostaloon, sairaalaan, navettaan, metsään ja avaruuteen.
B-rapun elämää
Anja Erämajan toinen runokokoelma Kuuluuko tämä teille sisältää runomuotoon puettuja tarinoita kerrostaloelämästä. Kertojina ovat kuvitteellisen lähiökerrostalon B-rapun asukkaat.
Kun Erämaja kirjoitti esikoiskokoelmaansa Laulajan paperit, hän jännitti, läpäiseekö teos kustantamon seulan, mutta runot syntyivät helposti. Toista kokoelmaa sen sijaan piti vääntää, vaikka ovi kustantamoon olikin avoinna.
— Siihen liittyi kuuluisa toisen teoksen vaikeus. Kokoelman tekemiseen hurahti neljä vuotta. Tein tosin välissä kaksi lastenkirjaa.
Vaikka Erämajan runot ovat muodoltaan kertovia ja hän on tehnyt lastenkirjoja, pitkään romaaniin itseään lyhytjänteiseksi kuvaavan Erämajan kärsivällisyys ei vielä yllä.
— Olisihan se mahtavaa kirjoittaa romaanikin. Ihailen niitä, jotka hallitsevat pitkän muodon. En menisi vannomaan, etteikö se olisi minullekin jonakin päivänä mahdollista.
Yhdessä Kuuluuko tämä teille -teoksen runossa kuvataan asukasta, joka ei uskalla siirtää sohvaa eikä syödä näkkileipää yöaikaan, vaan mussuttaa hiljaa banaania. Aivan näin rajuja kokemuksia kerrostaloelämästä ei runoilijalla sentään ole.
— Eikös liioittelu on taiteessa hyväksi havaittu keino? Tämä on fiktiivinen teos, jossa on useita kertojia. Löydän heistä kyllä eri puolia itsestäni, Erämaja myöntää.
Nykyään Helsingin Arabianrannassa asuva Erämaja on kotoisin maaseudulta, Merimaskusta.
— Olihan asuminen maalla erilaista, maailma jatkui pihalle ja pellolle. Siihen verrattuna kerrostaloelämä on lokeroelämää.
Vaikka Erämaja kuvaa kerrostaloelämää, hän ei luokittele itseään kerrostalokyttääjäksi.
— Edustan lapsiperheosastoa. Vietän siis äänekästä elämää ihan tahtomattanikin.
Hanna Antila
Kotona ja kadulla
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä
teille. WSOY 2009.
Anja Erämajan toinen runokokoelma koostuu kodin ja kadun piiristä poimituista tilannekuvista. Lähes jokainen runo kertoo tarinan, usein hyvinkin niukoin keinoin. Toisaalta vahva ja luonteva kuvallisuus tekee Erämajan runoista myös humoristisia.
Elämän arkisen pinnan läpi välähtää usein syvempi ulottuvuus, joka pysäyttää lukijan. Runot ovat vain pinnalta helppoja ja kevyitä.
Eila Jaatinen
Kauniit ikävän laulut
Olli Hyvärinen. Vastavalkeat.
Kesuura 2009.
Olli Hyvärinen kirjoittaa korutonta ja ilmavaa runoa. Hänen kokoelmansa Vastavalkeat kertoo itsensä etsimisestä — tai paikantamisesta — ja rakkaudesta. Rakkaus on useimmiten kaipuuta ja kaivatun ylistämistä, ja sellaisena tihkuvan eroottista ja hyvin kaunista.
Hyvärinen ei käytä pitkälle perusteltua kuvakieltä vaan kirjoittaa luonnollisesti. Hänen runojaan lukiessa tuntuu kuin itse luonto maalailisi yksityiskohtia harmaan, elämän raskauden tiedostavan pohjan päälle.
Eila Jaatinen
Vallan varjot
Risto Ahti: Täsmällinen selvitys ei mistään. WSOY 2009.
Risto Ahti ei tunnetusti pelkää isoja aiheita, eikä niiden paisuttelua. Runokokoelman Täsmällinen selvitys ei mistään kantavana teemana on valta — ja se, mitä vallanhalu ja ahneus ihmiselle tekevät. Valtaan limittyy myös sen pohtiminen, minkä paikan ihminen maailmassa ottaa, mihin hän suostuu.
Ahdin kokoelma on runokirjaksi tuhti, 90 sivua. Viisaan ja taitavan sanailun ohessa on myös sopivan suuria aukkoja. Ahdilla on tajua sille, että monia elämisen sävyjä ja tunnelmia voi kuvata ja arvailla, mutta ei lopullisesti nimetä.
Kaisa Halonen
Kipua ja hilpeyttä
Satu Manninen: Sydänfilmi.
Gummerus 2009.
Toisen runokokoelmansa julkaissut Satu Manninen on kiinnostava ja omintakeinen runoilija. Hän onnistuu muodoltaan tiiviissä runoissaan herättelemään aavistuksen jostain taustalla kulkevasta kertomuksesta, luomaan kokemuksen tilasta ja piirtämään uskottavia miljöitä tunteiden ympärille.
Yksi Sydänfilmin paikoista on sairaala. Manninen saa aikaan kiinnostavia kontrasteja sijoittaessaan loisteputkilla valaistuun, tekniseen ja desinfioituun ympäristöön ei-puhtaita, epäkuntoisia ja epätäydellisiä potilaita. Kipu ja veri eivät tunnu sopivilta tehokkaassa ja siivotussa maailmassa. Silti tuhruisten ja surullisten ihmisten kuvauksessa on outoa hilpeyttä.
Kaisa Halonen
Sumussa ja humussa
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu.
WSOY 2009.
Uudessa kokoelmassaan Jumalan sumu Ilpo Tiihonen irvailee ja riimittelee, syleilee koko avaruutta ja hulluttelee mahtipontisilla visioilla. Hän kulkee ajankohtaisista aiheista maailmaa suurempiin näkyihin, yhdistelee ja leikkelee asioita.
Runontekemisen vanhan kisällin tavaramerkkejä ovat hienot riimit, suoranainen riimien ilotulitus. Nytkin ne tekevät runoista humoristisia ja leikkiviä.
Eila Jaatinen
Naisia vai lehmiä?
Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen
lehmän runot. WSOY 2009.
Vilja-Tuulia Huotarinen vahvistuu ja rohkaistuu kokoelma kokoelmalta. Iloisen lehmän runot on hauska ja traaginen kirja. Kertoessaan lapsuudesta runoilija kertoo samalla naisen elämän rajoista ja ehdoista tyttöiästä aina vanhuuteen asti.
Se, mikä alkaa iloisina, jopa lapsellisina kuvina lehmistä ja navetasta, muuntautuu hitaasti kauhukertomukseksi. Naiset ovat kuin lehmiä: heitä ajetaan päin sähköaitaa, rajatulle laitumelle ja teurastamoon, heitä mitataan ja punnitaan.
Ja silti, kaikesta siitä kauhusta, kivusta ja väärinymmärryksestä huolimatta, mitä nainen saa kestää, kaiken läpäisee itsepintainen ilo.
Eila Jaatinen
Luonnossa kulkijan aarteita
Pauliina Haasjoki: Pääskynen
ja lepakko. Otava 2009.
Hämähäkit, lepakot, kovakuoriaiset ja linnut ovat metsän kätköissä piileviä löytöretkeilijän aarteita — ja toisaalta koko kosmos, universumi, sen synty ja monet arvoitukset. Pauliina Haasjoen runomatka on kunnianhimoinen ja leikkivä.
Runot ovat joskus proosakatkelmia, joskus säkeitä ja säkeistöjä, joskus vuoropuheluja tai monologeja, joita vaikkapa vaaksiainen kuuntelee. Lukija samastuu eläimiin ja kokee luonnossa huikean tunneasteikon. Eläinrunot ovat myös epäsovinnaisella tavalla viehättäviä.
Eila Jaatinen
Paras oli se koira
Lauri Otonkoski: Harmi!
WSOY 2009.
Lauri Otonkoski on uusimmassa runokokoelmassaan kekseliäs, notkea ja sopivasti hauska, mutta joskus monisanaisuudessaan myös uuvuttava ja rauhaton. Hetkittäin Harmi!-kokoelman villit assosiaatiot harmittavat, sillä ne ovat paikoitellen niin villejä, etteivät enää tunnu viestivän mitään.
Mutta parhaimmillaan Otonkoski avaa muutamalla sanalla ison maiseman ja kuvan. Aiheena voi ollapa vaikkapa avaruuteen lähetetty Laika-koira: pienen eläimen tuskallinen kuolema yksin keskellä äärettömyyttä, puristuminen ikuiseksi ikoniksi.
Kaisa Halonen
Jaa tämä artikkeli: