Läheisyyden kaipaus ei sammu
Parempi paikka. Oli vanhuus pitkä tai lyhyt, ikäihmisen kuuluu saada osakseen arvostusta ja välittämistä.

Läheisyyden kaipaus ei sammu

Ihminen tarvitsee rakkautta myös ikääntyessään ja vielä kuoleman lähetessä. Mitä voimme tehdä toistemme hyväksi juuri nyt?

Teksti Riikka Juvonen
Kuvitus Riikka Juvonen
Kuva Jukka Granström

Hakaniemen kauppahallin kahvilassa käy puheen porina. Kaupunkilaiset tapaavat toisiaan kahvikupin äärellä.

Entisellä Kuopion piispalla Wille Riekkisellä, 67, on nyt aikaa leppoisaan kahvitteluun, sillä hän jäi eläkkeelle puolitoista vuotta sitten ja muutti Helsinkiin. Hänen kanssaan on hyvä pohtia vanhenemista.

– ”Harmaat hapset ovat vanhuksen kunnia”, Riekkinen lainaa Isoa Kirjaa kertoessaan, kuinka Raamatussa suhtaudutaan vanhuksiin.

Vanhan testamentin ikäihmiset olivat hänen mukaansa yhteisönsä kunnioitettuja jäseniä, voimavara, jonka apua ja ohjausta tarvittiin monissa arjen ongelmissa.

– Raamatun aikoina vanhimpia pidettiin henkisinä ja hengellisinä johtajina, neuvonantajina ja tuomareina. Elämänkokemuksen katsottiin tuovan mukanaan paitsi viisautta myös oikeudenmukaisuutta, ja joka leirissä tai kylässä oli vähintään yksi ohjaajavanhus, Riekkinen sanoo.

Vanhan testamentin maailmassa vanhuus oli arvossaan mutta se ei kestänyt kauaa. Miesten ja naisten elinkaari oli lyhyt, yleisimmin 40–50 vuotta, ja vain ani harva saavutti seitsemän–kahdeksankymmenen vuoden korkean iän.

Profeetta Metusalahin, Nooan isoisän, väitetyt 969 elinvuotta ovat enemmänkin seurausta ajanlaskutavan erilaisuudesta kuin todellisuudesta. Samoin ei paikkaansa taida pitää sekään, että Saara olisi synnyttänyt poikansa Iisakin 90 vuoden iässä ja Aabraham kuollut vasta 175-vuotiaana.

– Yhtä kaikki, oli vanhuus pitkä tai lyhyt, ikäihmisen kuuluu saada osakseen arvostusta ja välittämistä, Wille Riekkinen sanoo.

Myös hellyyttä ja rakkautta ihminen tarvitsee loppuun saakka. Läheisyyden kaipuu, kuten elämän janokaan, ei sammu vuosien karttuessa.

Esimerkiksi vanhojen avioparien erottaminen toisistaan ja sijoittaminen eri hoitolaitoksiin on Riekkisen mielestä julmaa ja epäinhimillistä.

Kuningas Daavidin sanotaan kuolleen elämästä kyllänsä saaneena. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

– Se on tietoisuutta elämän lahjasta, tietoisuutta siitä, että on saanut syntyä, olla elämän sylissä, kokea iloa ja surua, joka sekin kuuluu elämän täyteyteen, ja vanheta ajan ohimenevyyden hyväksyneenä, piispa Riekkinen vastaa.

– ”Elämästä kyllänsä saaneena” tarkoittaa, että on tullut kypsäksi kohtaamaan kuoleman.

Riekkisen mukaan vanhuuden pelko on osittain pelkoa, että elämä olisi jäänyt jotenkin elämättä. Toki vanhenemiseen liittyy monenlaista epämukavuutta. On kipua, sairautta ja voimien heikkenemistä. Moni joutuu omakohtaisesti toteamaan oikeiksi Jeesuksen sanat: ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”

– Vanheneminen on luopumista, Riekkinen sanoo.

– On alistuttava toisten hoidettavaksi, nöyrryttävä avuttomuuteen kaikkein intiimeimmilläkin elämänalueilla. Myös Raamatun mahtihenkilöt kokivat ahdistusta menettäessään itsemääräämisoikeutensa, vaikka ihanteena olikin päästä ”elämästä kyllänsä saaneena isiensä tykö”.

Riekkinen toteaa, ettei uskokaan pelasta kuolemanpelolta.

– Kaikki pelkäävät, eikä siinä ole mitään hävettävää. Tuonpuoleisen tuntemattomuus kauhistuttaa, samoin kipu, kärsimys ja heikkeneminen. Se ei tarkoita uskon vähyyttä.

Piispaa ovat suuren kysymyksen äärellä auttaneet elämisen faktat, vanhenemisen tosiasiat omassa olemuksessa. Niiden myötä hän on oppinut hyväksymään elämän rajallisuuden, ja kuoleman siihen luonnollisesti kuuluvana osana.

– Mutta kyllä elämä niin kallisarvoista aikaa on, ettei sitä pidä hukata ainakaan itsekkyyteen, kuuluu piispan teesi.

Vanhan testamentin ihmiset valmistautuivat huolella poislähtöönsä: Aabraham osti Makpelan luolan sukuhaudakseen, ja vanha Iisak siunasi poikansa tuntiessaan kuoleman lähestyvän. Kuinka me tässä ajassa voisimme varautua omaan poismenoomme?

– Puhumalla ja tekemällä testamentin, Wille Riekkinen vastaa.

– Testamentin laatiminen on ensimmäiset sinunkaupat kuoleman kanssa. Kuolemasta pitää oppia puhumaan, mutta kunnioittaen ja hienotunteisesti. Puhuminen on palvelus yhtä lailla kuolevalle itselleen kuin hänen läheisilleenkin.

Siitäkin on Riekkisen mielestä hyvä keskustella perheenjäsenten kanssa, minne ja miten tahtoo tulla haudatuksi. Näin voi rakentaa siltaa elämän ja kuoleman välille.

– Hauta on paikka, jonka äärellä jäljellejääneet saavat rauhassa surra, muistella vainajaa ja kiittää yhdessä vietetystä ajasta tietoisina siitä, että kuolema on portti johonkin uuteen, eikä soramonttu hautuumaalla ole välttämättä elämän päätepiste.

Myös nykyään voi siunata läheisensä ja pyytää itselleen siunausta. Siinä lähtijän apuna voivat olla vaikka sairaalapapit. Siunaukset kuuluvat uskonelämään, eivätkä ne ole kortilla.

– Iäisyyskysymyksiäkin kannattaa pohtia, vaikka varmaa vastausta ei saisikaan, Riekkinen sanoo.

– Kuoleman määränpää on Jumalan käsissä. Siihen voi luottaa eikä sitä tarvitse maalailla sen enempää.

Piispa Riekkisen mielestä sekä taivas että helvetti saattavat olla olotiloja, joihin myös itse vaikutamme. Niistä kumpikin voi toteutua jo maan päällä.

– Synti erottaa ihmisen Jumalasta. Helvetti taas on sitä, että tuo ero jää pysyväksi.

Usko on Riekkisen mukaan luottamista Jumalan rakkauteen. Se on myös tuon rakkauden heijastamista ympärillämme oleviin ihmisiin.

Riekkinen ei kuitenkaan usko, että hyvän tekeminen helvetin pelosta tai taivaspaikan toivossa olisi toimimista kovin kestävällä pohjalla.

– Jumalan lapset tekevät luonnostaan hyvää, vaikka ei olisikaan olemassa palkintoa tai rangaistusta. Pahimmillaan taivaan ja helvetin mielikuvilla vain petetään ja orjuutetaan ihmisiä.

– Usko Jumalaan, armo ja se, että saa olla olemassa, oli sitten synkkä syksy tai heleä kesäpäivä, ovat niin suuria lahjoja, että ne jo sinällään herättävät kiitollisuutta ja hyvää tahtoa. Ei lähimmäisenrakkauteen sen kummempia kannustimia tarvita.

Wille Riekkinen on ollut pappi jo yli neljäkymmentä vuotta ja, kuten pappeuteen kuuluu, tulee olemaan sitä elämänsä loppuun saakka. Iän karttuessa hänelle on tullut aina vain tärkeämmäksi se, mitä me ihmiset voimme tehdä toistemme hyväksi, antaa toisillemme, tässä elämässä, juuri nyt.

– Rakkautta ei voi jättää tuonpuoleiseen, vaan sitä pitää osoittaa, kun olemme elossa!

Ihmisten itseriittoisuudesta, ahneudesta ja välinpitämättömyydestä ei Riekkisen mukaan seuraa muuta kuin pahuutta, suvaitsemattomuutta, erilaisten syrjintää ja vähempiosaisten huonoa kohtelua. Hän arvelee lasten ja nuortenkin jäävän helposti henkisesti heitteille, kun kovat arvot jylläävät.

– Suomi on tänä päivänä surullisen eriarvoinen maa, Riekkinen sanoo.

– Joskus tuntuu, että nyky-Suomessa tahdotaan työntää kaikki vähempiosaiset pois silmistä. Vanhusväestöstäkin puhutaan usein ongelmalähtöisesti, aivan kuin seniorikansalaisten joukko olisi pelkkä taakka yhteiskunnalle.

Piispa pelkää, että jos lisääntyvä kylmäsydämisyys saa vallan, hoitovalintojakin ryhdytään tekemään pelkästään taloudellisin perustein.

Riekkisen mielestä joka ainoalla ihmisellä on annettavaa ympäristölleen. Vanhuksia hän rohkaisee käyttämään joukkovoimaa.

– Vastuunkannossa ja välittämisessä kaikki keinot ovat sallittuja, myös poliittinen lobbaus.

Jaa tämä artikkeli:

Minuutissa mystikoksi

Villi city