Yön rauhaa. Serengetin kansallispuisto oli Erne Hakalalle tärkeä paikka Tansaniassa. ”Kävin siellä kokoamassa voimia ja nautin sen hiljaisuudesta ja rauhasta.” Kuva: Lilli Öhberg
Lähetystä kaukana ja lähellä
”Ai niin, Tansaniasta vielä…”, aloittaa nuorisotyönohjaaja Erne Hakala usein kaskun lähetysmatkaltaan pohjoiseen Tansaniaan.
Palattuaan Suomeen vuoden 2012 keväällä, on Hakala kertoillut kokemuksiaan Espoon tuomiokirkkoseurakunnan nuorille, ja usein häntä on pyydetty kouluihinkin puhumaan.
”Yritän olla liikaa jankuttamatta, mutta peilaan meidän suomalaisten kokemusmaailmaa tansanialaiseen elämään. Ehkä se antaa pienen tuulahduksen ja opettaa laittamaan asioita mittasuhteisiin”, Hakala pohtii.
Erne Hakala oli Suomen Lähetysseuran lähettinä Tansaniassa vuosina 2010–2012, asemapaikkanaan parin miljoonan asukkaan satamakaupunki Mwanza Victoriajärven rannalla.
Tie lähetystyöhön ei kuitenkaan ollut itsestään selvä.
”En ollut kokenut erityistä kutsua lähetykseen ulkomaille”, hän kertoo.
Itse asiassa Hakalan kuva työstä oli alun perin aika kapea.
”Olin ajatellut, että koska en ole pappi, lääkäri tai kaivoinsinööri, ei minua tarvita lähetyskentällä”, Hakala muistelee.
Lukiossa syntynyt halu tehdä hengellistä työtä ja muutama matkakokemus Afrikasta kuitenkin johtivat lukuisiin keskusteluihin lähetystyöntekijöiden kanssa ja lopulta monien vaiheiden kautta lähetyskurssille.
Suuren yleisön kuva lähetystyöstä ei aina vastaa todellisuutta. Helposti ajatellaan, että lähetystyössä viedään omaa länsimaista kulttuuria köyhään etelään ja lyödään siinä sivussa paikallisia Raamatulla päähän. Todellisuus, ainakin Erne Hakalan kokemuksen mukaan, on jotain ihan muuta.
”Ehkä jossain vielä tehdään sellaista perinteistä lähetystyötä, että mennään kylään ja rakennetaan koulut ja kaivot, mutta ei Tansaniassa.”
Tansanian luterilaisella kirkolla on historiaa jo noin sadalta vuodelta ja se on hyvin itsenäinen. Kirkko kertoo, millaista apua se toivoo, ja Lähetysseura koettaa etsiä sopivan lähetin.
Yleensä lähetit ovat töissä koko kirkon organisaation tai hiippakunnan tasolla, ja tarkoituksena on auttaa paikallista kirkkoa selviämään päivittäisestä elämästä.
Erne Hakala toimi Victorian järven itäisen hiippakunnan nuorisotyön koordinaattorina. Työnkuvaan kuului kirkon työntekijöiden koulutus ja innostaminen, sekä nuorisotyön arvostuksen kasvattaminen.
Nuoriin suhtaudutaan Afrikassa tulevina tuottavina aikuisina, ja nuorisotyö on Hakalan mukaan lähinnä harrastuspohjaista toimintaa. Rippikoulu kirkosta löytyy, mutta meille tutun leirijakson sijaan se koostuu kaksi vuotta kestävästä katekismusopetuksesta.
Asennemuutosta saatiinkin jonkin verran aikaan. Innostusta ja yhteisöllisyyttä syntyi esimerkiksi hiippakunnan yhteisen nuorisotapahtuman järjestämisestä.
”Siellä monet ovat ensimmäisen polven kristittyjä. He ovat olleet uskossa ehkä muutaman kuukauden tai muutaman vuoden, ja kun yhtäkkiä ympärillä onkin satoja muita nuoria kristittyjä, se oli heille silmiä avaavaa.”
Jos suomalaisen nuorisotyön pyhä kaksinaisuus on ripari ja isoskoulutus, on Tansaniassakin kaksi nuoriin liittyvää toimintamuotoa, jotka löytyvät jokaisesta seurakunnasta. Nimittäin nuorisokuoro ja jalkapallojoukkue.
”Tansaniassa ei kehtaa mennä naapurikylään tai toisen seurakunnan alueelle jos ei ole omaa jalkapallojoukkuetta. Nuorisokuorot taas ovat jumalanpalveluselämän keskiössä”, Erne Hakala selittää.
Toinen puoli Erne Hakalan työtä Tansaniassa oli Lähetysseuran tiedotusta Suomeen päin. Usein hän oli viikon tai pari toisen lähetin matkassa kameran ja lehtiön kanssa. Lisäksi Hakalasta muodostui nopeasti jokapaikan höylä, joka selvitteli asioita pätkivästä netistä rikkinäiseen autoon.
Työllä Tansaniassa oli monia vaikutuksia, joista suurin oli innostus ja kaipuu seurakuntatason nuorisotyöhön.
”Olin alitajuisesti kuvitellut meneväni sinne soittamaan palmun alle Landolaa ja laulamaan Pekka Simojoen käännöslauluja paikallisten nuorten kanssa”, Hakala hymyilee.
Vaikka koulutus, kokoustaminen ja koordinaatio oli paikalliselle kirkolle hyödyllisempää kuin palmun alla lauleskelu, herätti se kuitenkin halun tehdä töitä seurakunnassa nuorten kanssa.
Toinen konkreettinen vaikutus oli se, että oltuaan kaksi vuotta se silmiin pistävä vähemmistön edustaja, Hakala on oppinut huomaamaan ja huomioimaan paremmin paitsi maahanmuuttajia, myös esimerkiksi seurakunnan tilaisuudesta ne, jotka tuntevat olonsa ulkopuoliseksi.
Ajatuksia herätti myös tansanialainen tapa uskoa, joka oli paljon yhteisöllisempää kuin Suomessa. Tansaniassa yhteisön usko ja rukous kantavat silloin kun yksilö on voimaton.
”Olen täällä Suomessa lakannut hyvällä tavalla kunnioittamasta yksityisyyttä. Esimerkiksi työpalavereissa vain aloitan yhteisen rukouksen välittämättä siitä, että rukous yleisesti on Suomessa hyvin yksityistä”, Hakala kertoo esimerkin.
Suomalaiset voisivat siis oppia uskon yhteisöllisyyttä tansanialaisilta, mutta meillä voisi olla myös annettavaa sikäläiseen uskonnollisuuteen.
”Tansaniassa ei puhuta juuri ollenkaan yksilön henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan”, Hakala kertoo.
Suomessa raportoidaan kirkon jäsenkatoa, mutta maailmalla avautuu ihan toisenlainen kuva kristinuskosta.
”Kristinusko on kasvava uskonto, ja kasvu tapahtuu hurjaa vauhtia”, Hakala kertoo.
Meille pohjoisen asukeille sillä voi olla ihan konkreettinen vaikutus.
”Etelästä tulee hyvin pian tänne lähetystyöntekijöitä.”
Erne Hakalan lähetystyö ei kuitenkaan päättynyt kotiinpaluuseen.
”Minulle lähetystyö ei ole pelkästään sitä, mitä tapahtuu tuolla jossain kaukana, vaan ihan tavallista kirkon työtä. Koen tekeväni Espoossa sitä samaa, mitä tein Tansaniassa ja mitä jo apostolit tekivät.”
Kuka?
Erne Hakala, 30, on Espoon tuomiokirkkoseurakunnan nuorisotyöntekijä.
Mitä?
Tansanialaiset ovat ymmärtäneet meitä paremmin sen, että ihmisarvo on maallisesta omaisuudesta riippumaton, absoluuttinen asia.
Innostuu
Siitä kun näkymätön Jumala tekee itsensä näkyväksi nuorten elämässä.
Harrastaa
Valokuvausta ja avantouintia.
Jaa tämä artikkeli: