Lapsen katse viestii armoa
Sana armo tuo mieleeni monenlaisia asioita, päällimmäisenä suhteen omaan itseen, muihin ihmisiin ja luontoon.
Omassa elämässäni olen kokenut, että armo liittyy omiin heikkouksiin ja niiden käsittelemiseen. Itsensä armahtaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa, koska tässä ammatissa pyrkii aina joihinkin tavoitteisiin ja valloituksiin sekä saavuttamaan taiteilijana parasta.
Taustalla on se, että teatteri tuli elämääni vasta alle kolmekymppisenä, jolloin pääsin Teatterikorkeakouluun. Se oli minulle kova juttu, kuin jokin uskonto. Kymmenen vuotta sitten aloin väsyä työssäni. Vaadin itseltäni liikaa, kunnes tajusin, ettei kaikki tärkeä löydy tekemisestä, vaan pitää osata välillä pysähtyä.
Vuosien mittaan armosta on tullut minulle työväline, sillä olen ymmärtänyt, että itse työ on matka. Itselleen voi olla armollinen, vaikka ei aina onnistu ja pääse kunnolla kiinni näytelmän aiheeseen.
Toisenlaisia armoon liittyviä ajatuksia on tullut viime aikoina, kun olen saanut tämän ikäisenä lapsen. Pieni lapsi on tuonut uusia paineita, ja olen joutunut pohtimaan jaksamisen sekä hyvän ja huonon vanhemmuuden tematiikkaa. Miten hoitaa ja huoltaa lasta ja kuka perheessä tekee mitäkin, että lapsi kehittyy parhaiten. Jokainen lapsikin kulkee oman tiensä.
Armoa viestii vahvasti myös lapsen lempeä ja rakastava katse. Se liittyy jollain tavalla hyväksymiseen, siihen, että ollaan kaikki samassa veneessä. Olen samalla tavalla varauksellinen kuin yleensäkin suomalaiset, mutta lapsen ansiosta olen alkanut katsoa eri tavalla maailmaa ja ihmisiä.
Teatterissa armon käsite voisi tulla esiin enemmänkin, koska siihen sisältyy niin monia merkityksiä. Joissakin ihmissuhdenäytelmissä se liittyy itsetuntoon, mikä elämässä on riittävää. Jokainen löytää itse oman onnensa ja siinä voi myös olla itselleen armollinen.
Uskon, että tämä on tulevaisuudessa yhä isompi aihe. Nykyaika on täynnä kuvastoa, miten ihmisen pitää elää ja olla. Ei ihminen välttämättä tarvitse kaikkea materiaa ympärilleen. Itsensä armahtaminen vain on vaikeaa, koska se kytkeytyy omien vaatimusten ristikudelmaan ja paikkaan maailmassa.
Ihminen näkee helposti myös toisissa virheitä, joten armollisesti katsomisessa tosiaan on opettelemista. Samoin armollisuudessa eläimiä ja koko luontoa kohtaan. Ihminen ei elä autoista ja muusta materiaalista vaan tarvitsee ruokaa. Tämän ajatuksen haluaisin välittää myös lapselleni, sillä varsinkin kaupungissa kasvaa helposti ulos luontoyhteydestä, mihin ihminen kuuluu.
Tässä ajassa tuntuu pahalta nähdä, millä tavalla armottomat rahan voimat pyörittävät yhteiskuntaa. Moni tuntee itsensä turvattomaksi ja pelkää sitä, miten pystyy säilyttämään tietyn hyvinvoinnin. Myös teatterissa on puhuttu siitä, onko ihmisillä kohta varaa vaikkapa lastensa kouluttamiseen.
Ihmiset kuitenkin ovat selviytyjiä ja toivottavasti tämä herättää heidät ajattelemaan ja vaikuttaa heidän arvoihinsa. Olen kyllä huomannut ilmassa olevan uutta, positiivista muutoshalukkuutta. Ihmiset ovat alkaneet pohtia työtä ja sen merkitystä, elämää ilman liiallista materiaa ja nousevaa tuottavuuskäyrää.”
Marjo Kytöharju
Mika Myllyaho on Suomen
Kansallisteatterin pääjohtaja.
Kesäsarjassa eri alojen vaikuttajat kertovat, mitä tietty kristinuskon peruskäsite heille merkitsee.
Jaa tämä artikkeli: