Lapsen kiukku voi olla ikävää

Lapsen kiukku voi olla ikävää

Aikuisen tehtävänä on ottaa lapsen ikävä todesta.

Vanhempi saapuu työpäivän jälkeen päiväkodin portille iloa ja odotusta rinnassaan. Kun haalarikansan joukosta erottuu oma lapsi, tämä ei juoksekaan innoissaan vanhemman syliin, vaan jatkaa leikkejä vanhemmasta piittaamatta.

Et ole huono vanhempi, päinvastoin. Lapsi se siinä vain osoittaa ikäväänsä.

− Lapsi osoittaa kiukkuaan siitä, että vanhempi jätti hänet hoitoon. Tilanne sisältää myös surua ja ikävää, joka liittyy erossaoloon. Toisaalta tilanne kertoo myös siitä, että lapsella on ollut kivaa päiväkodissa, Väestöliiton perheverkon työntekijä, psykologi Suvi Laru sanoo.

Vielä tutumpi tilanne vanhemmille saattaa olla se, että lapsi saa kiukkukohtauksen joko päiväkodissa tai kotimatkalla. Ikävä ilmenee hyvin erilaisin tavoin ja joskus voi olla vaikea tunnistaa lapsen käyttäytymisen takana olevaa tunnetta.

Ikävä kertoo tärkeydestä

Suvi Laru muistuttaa, että ikävä on myös hyvä asia. Se kertoo, että lapsi kokee itsensä turvalliseksi ikävän kohteena olevan aikuisen seurassa. Lapsi ikävöi tätä yhdessäolon kokemusta.

− Vanhemmat voivat hämmästyä sitä, miten monia asioita lapset ikävöivät: hävinnyttä nukkea tai tavaraa, kesämökkiä, isovanhempaa, entistä asuinpaikkaa, vanhaa päiväkotiryhmää tai jotain perheen kanssa koettua tilannetta.

Olennaista on se, että ikävöinnin kohde on ollut lapselle tunnetasolla merkittävä. Lapsi siis ikävöi tilanteita, joissa hänellä on ollut hyvä olo.

− Asiakkaiden kanssa tulevat usein esiin avioerotilanteet. Lapsi ikävöi sitä, kun koko perhe oli vielä yhdessä. Aikuisen pitäisi herkistyä kuulemaan, mikä lasta surettaa, kiukuttaa tai mietityttää. Onko sen takana ikävää vai jotain muuta, mitä lapsi ei kenties osaa itsekään tunnistaa. Voi olla kyse surusta tai vihasta, jota ei ole ollut tilaisuutta käsitellä. Se voi näyttäytyä voimakkaana reagointina esimerkiksi siirtymätilanteessa vanhemmalta toiselle tai nukkumaanmenon yhteydessä.

Jokainen lapsi tuo ikävänsä esiin eri tavoin. Lapsi voi olla ylivilkas tai surullinen. Hän voi pohtia asiaa nukkumaan mennessä ja nähdä siitä unia, jopa painajaisia. Larun mukaan erityisesti nuorilla ikävä voi ilmetä myös syömisvaikeuksina. Tavalliset arkipäivän ikävöinnit kuuluvat luonnollisena osana lapsen elämään, eikä niitä pidä pelätä.

Lapsi kaipaa turvaa

Lapsi voi kokea ikävää jo hyvin pienenä. Ikävöinnin juuret ulottuvat eroahdistusvaiheen alkamiseen noin yhdeksän kuukauden iässä.

Pääasiassa ikävöinnille otolliset ajat liittyvät kuitenkin elämän muutostilanteisiin: päivähoidon aloittamiseen, päivähoitoryhmästä toiseen siirtymiseen, asuinpaikan vaihtoon, sisaruksen syntymään, esikoulun ja koulun aloittamiseen.

Ikävöinnissä on kyse siitä, että lapsi kaipaa lähelleen turvallisuudentunnetta lisäävää ihmistä tai asiaa. Jos pieni vauva joutuu olemaan pitkiä aikoja erossa vanhemmasta, vuorovaikutus- ja kiintymyssuhde hoitavaan aikuiseen voi heikentyä.

− Lapsi ei uskalla hakea turvaa aikuiselta, joka ei ole ollut läsnä. Läsnäolossa sekä fyysinen että psyykkinen läsnäolo on tärkeää, Laru korostaa.

Isommankin lapsen tunnesuhde vanhempaan saattaa heikentyä, jos vanhempi joutuu olemaan paljon poissa kotoa esimerkiksi työn vuoksi. Silloin tunnesuhde muodostuu vahvemmaksi toiseen vanhempaan.

− Tämä on asia, jota vanhempien täytyy pohtia. Tosiasia on, että monilla vanhemmilla on töissä kovat paineet, ja työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on monelle haaste. On tärkeää, että aiheesta puhutaan, Laru sanoo.

Erityisesti pikkusisaruksen syntymän jälkeen tarvitaan molempia vanhempia.

− Helposti käy niin, että äiti on vauvan kanssa ja isä isomman sisaruksen kanssa. Jos rooleja ei vaihdeta tarpeeksi, isommalla sisaruksella saattaa alkaa näyttäytyä ikävää äitiä kohtaan. Tämä tulee vahvasti esille asiakasvastaanotoilla, Laru sanoo.

Sanoita lapsen ikävää

Tärkeintä ikävöivän lapsen kohtaamisessa on se, että ottaa ikävöinnin todesta. Vaikka aikuisesta kauan sitten kadonneen nallen ikävöiminen voi tuntua hassulta, lapselle se on silkkaa totta ja usein isompi asia kuin aikuinen ymmärtääkään.

− Jos lapsi ikävöi kadonnutta lelua, siitä kannattaa puhua. Myönnä, että lelu on nyt hävinnyt. Voit pohtia, että minnehän retkelle se pupu lähti? Sanoita, kysele ja ihmettele lapsen kanssa. Puhukaa siitä, miltä lapsesta tuntuu, Laru opastaa.

Joillakin lapsilla on erossa ollessaan mukanaan rakkaan ihmisen tai lelun kuva, joka auttaa turvallisuudentunteen ylläpitämisessä. Lapsi voi kirjoittaa mummille kirjeen tai piirtää päiväkodissa äidille piirustuksen.

Lapsen kanssa voi pohtia, millainen laulu ikävästä tulisi tai mitä värejä ikävässä on. Jos perhe on eronnut ja lapsi ikävöi yhteisiä hetkiä, lapsen kanssa voi suunnitella mitä perheen uudella kokoonpanolla tehdään seuraavan loman aikana. Nämä kaikki tavat auttavat lasta käsittelemään ikävää.

Myös siitä voi olla hyötyä, että lapsi on tottunut olemaan myös muiden kuin häntä eniten hoitavan aikuisen seurassa. Lasta voi siis totuttaa siihen jo pienestä pitäen ottamalla vaikka tunnin tai parin irtioton kerran viikossa.

Larun mukaan joskus kyse on siitä, että aikuisen voi olla vaikea käsitellä ikävää. Jos esimerkiksi läheinen ihminen on kuollut, aikuisesta voi tuntua vaikealta puhua asiasta lapselle.

− Aikuisen pitäisi ensin uskaltaa ottaa vastaan ja käsitellä vaikea tunne toisen aikuisen kanssa. Sen jälkeen hänen on helpompi puhua asiasta lapsen kanssa musertumatta tunteiden alle.

– Ikävä on asia, josta voi ottaa kopin. Jos sen yrittää painaa pois, se tuntuu isommalta asialta kuin onkaan. Kun sitä tarkastelee, olo helpottaa, Laru sanoo.


Vantaalaislasten ajatuksia ikävästä

Samu Lintula, 5:

”Me käydään joskus maalla. Siellä kuoli kaksi koiraa ja yksi ihminen. Se ihminen oli tosi vanha. Isä kävi hautajaisissa, mutta ei me muut.

Minulla on ikävä haltiaisia. Olen ollut jo pitkään täällä toisessa päiväkotiryhmässä, mutta vieläkin on ikävä.

Kun isoveli on poissa, minua joskus itkettää. Silloin on tosi tylsää ja katson vain telkkaria. Isoveljen kanssa hauskinta on, kun me möngitään isän ja äidin vaatekaapissa.”

Iisa Immonen, 5:

”Minulla on aika paljon ikävä meidän koiraa Retua, vaikka en ollutkaan silloin vielä olemassa, kun se eli. Äiti kertoo siitä ja me katsellaan valokuvia. Kerran Retu tuli kipeäksi. Äiti ei halunnut, että sitä sattuu, joten sille annettiin piikki ja se kuoli.

Joskus ikävöin myös serkkuja ja sitä, kun me heiteltiin mummolassa lumipalloja. Ikävä tuntuu aika kurjalta. Kun äiti halaa, se auttaa.”

Rosa-Maria Melartin, 6:

”Minulla on joskus ikävä kotiin. Ja äitiäkin on välillä ikävä. Ikävä tulee silloin, kun ollaan menossa bussilla päiväkotiin. Joskus taas tullaan äidin kanssa autolla. Silloin on helpompaa, kun saa olla äidin kanssa kahdestaan.

Ikävä tuntuu kurjalta, mutta minulla on Mauku-kissa aina mukana ja unileluna.”

Jaa tämä artikkeli: