null Lapsen kuolemasta lankalauantaihin

Nyt eletään ikään kuin pitkäperjantain ja pääsiäisen epämääräisessä välitilassa. Kuva: Sirpa Päivinen

Nyt eletään ikään kuin pitkäperjantain ja pääsiäisen epämääräisessä välitilassa. Kuva: Sirpa Päivinen

Lapsen kuolemasta lankalauantaihin

”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui. Mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut”, siteeraa pappi ja psykoterapeutti Johanna Ervast Jobia.

Palmusunnuntaina 2005 Johanna Ervastin perheen elämä järkkyi. Lapsista vanhempi, kolmivuotias Eino, sairastui kuolettavasti kesken yöunien. Aivot tuhoutuivat. Seurasi pitkä ja piinallinen sairaalajakso.

Tuomiokirkkoseurakunnan pastori, parhaillaan äitiyslomalla oleva Johanna Ervast kirjoitti lapsensa kuoleman kohtaamisen kokemuksista ilmaisultaan hiotun ja koskettavan teoksen Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008).

Mikä auttoi surusta selviämisessä?
– Toinen lapsi, puoliso ja työ – tässä järjestyksessä. Ne pakottivat nousemaan sängyn pohjasta ja jatkamaan elämää, rutiineja. Myös luottoystävistä ja lähisukulaisista oli erittäin paljon tukea, Johanna Ervast kiittää.

Jumala kantaa antamaansa taakkaa

– Monet kysyvät, olenko menettänyt uskoni Jumalaan, kun tällaista sattuu. Minun on vaikea käsittää, mitä he tarkoittavat. Koskaan aikaisemmin Jumala ei ole ollut niin voimakkaasti elämässäni kuin nyt. Koskaan aikaisemmin en ole tarvinnut Jumalaa niin paljon kuin nyt. Kaikki on rikki ja palasina, vain Jumala on. Jumala on ainoa, jonka varaan voin jäädä, pappi pohtii.

Johanna Ervastin Jumala ei ilakoi ihmisen suorituksilla. Kaikkivaltias ei anna hyvän koitua vain sille, joka rukoilee eniten ja kiukuttelee vähiten. Lapsen kuolema ei liioin ole rangaistus tämän tai vanhempien teoista.

– En ole katkera Jumalalle, ainakaan vielä. En osaa kysyä miksi, miksi meille. Miksei meille niin kun kaikille muillekin? Tulihan tsunamikin. Ei meille, mutta joillekin toisille. Meille tuli tämä, Johanna Ervast ajatteli sairasvuoteen vierellä.

Kun olet antanut tällaisen taakan, niin saat sen hoitaakin.

– Jumalasta ei tullut minulle mitään frendiä, enkä sitä halunnutkaan. Mutta ei Jumala minua jättänytkään.

– Huusin, että kun olet antanut tällaisen taakan, niin saat sen hoitaakin. Kun oli oikein vaikeaa, sain apua ja koin johdatusta. Hän ei hylännyt minua suruuni silloinkaan, kun en enää jaksanut itse edes rukoilla.  Tunsin Jumalan kantavan minua ja rukoilevan puolestani.

Kärsimyksen alla puhdas rakkaus

Sairaalassa Johannalle tuli ensi kertaa todeksi Lutherin ajatus: ”Ihmiset ovat toisilleen kristuksia.”

Niin ystävät, työtoverit, sukulaiset ja hoitajat, tutut kuin tuntemattomat viestivät Johannalle ja hänen miehelleen syvää myötätuntoa ja vilpitöntä välittämistä.

– Sain kokea, että ankarimman kärsimyksen alla on puhdas rakkaus. Kun ihmiset näkevät jonkun todella kärsivän, he osoittavat pyyteetöntä rakkautta. Heidän sanansa ja tekonsa heijastavat silloin Jumalan syvimpiä jälkiä ihmisessä.

– Koskaan aiemmin en ole kokenut suurempaa ihmisten välistä hyvyyttä ja kollektiivista rakkautta. Kaikki halusivat meille pelkkää hyvää.

Kaikkivaltias ei anna hyvän koitua vain sille, joka rukoilee eniten ja kiukuttelee vähiten.

Ei pehmosiirappia pitkäperjantaina

Johanna Ervast toivoo, että surevien annettaisiin rauhassa viipyä pitkänperjantain tunnelmissaan. Näiden tukijoiden tulisi malttaa pysyä kuulumisten kyselijän roolissa, eikä esittää varmoja tulkintoja siitä, miten surusta selvitään.

– Kirkossa ei pitäisi pitkänäperjantaina edes väläyttää ylösnousemuksen mahdollisuutta! Riittää kun kerrotaan kuolemasta – ja miten kipeää se tekee. On kuoleman todellisuuden kieltämistä, jos se sivuutetaan liian nopeasti.

– Ylösnousemuksen vastaan ottamiseen voi päästä vain pitkänperjantain ja kuoleman kautta. Usko ylösnousemukseen antaa valtavasti toivoa, mutta siitä puhuminen tarjoaa väärän viestin, jos mutkat vedetään suoraksi ja jo suurimman surun hetkellä puhutaan pehmeästi, että joku siirtyi suoraa päätä Taivaan kotiin.

Kipuja kärsivän poikansa kuolemaa Lastenklinikalla odottaneesta äidistä tuntui helpottavalta se suoruus ja luonnollisuus, millä sairaalassa puhuttiin kuolemisesta.

– Me papit saatamme helposti käyttää pehmosiirappisia kiertoilmaisuja niin rehellisen sanan sijasta kuin ”kuolema”. Hän nukkui pois tai nukahti ikiuneen, menehtyi tai siirtyi pois muuten vaivihkaa…

Sain kokea, että ankarimman kärsimyksen alla on puhdas rakkaus.

– Kristinusko rakentuu yhden ihmisen kuolemalle. Jeesus kuoli ristillä. ”Kristus nousi kuolleista ja kuolemalla kuoleman voitti.” Kuolema on totisinta totta tässäkin ajassa. Sitä ei voi mitenkään kiertää, vaikka me saammekin uskoa, että meidät herätetään viimeisenä päivänä.
Pääsiäiseen vielä vähän matkaa

Johanna Ervast arvioi eläneensä pitkänperjantain henkisissä maastoissa kaksi ja puoli vuotta. Sitten pienet asiat alkoivat väläyksittäin tuntua merkityksellisiltä.

– Tavallinen, huolettoman tylsä arki, joka sai ennen haukottelemaan, nousi jopa suurempaan arvoon kuin aiemmin. Kun elämä oli surun täyttämää, tuntui ihan samalta siivosiko vai ei. Jossain vaiheessa siivoamisen tuloksista tuli hyvä mieli.

– Minulle oli ihan turha sanoa, että ”aika parantaa”. Vastasin, että helppohan sinun on sanoa, enkä halunnut edes kuulla moista. Mutta niin se vain on, että se klisee on totta. Kipeinkin suru haalistuu ajan myötä, ja hyvä niin.

Kasvoille jäykistyneen itkun ja itsensä vain vaivoin hillinnyt Johanna vaelsi pitkään kuin kalpeana haamuna verevästä ja vakaasti elämänmyönteisestä pohjalaisnaisesta. Nyt hän hymyilee taas yhä useammin, nauraakin.
Onko pääsiäisen ilo jo lähellä?

– En ole niin pitkällä, vaikkei pitkänperjantain tuska olekaan enää kaiken aikaa päällimmäisin fiilikseni. Elän lankalauantain tunnelmissa – pitkänperjantain ja pääsiäisen epämääräisessä välitilassa.

– Joitakin aavistuksia olen saanut siitä, että ylösnousemus odottaa edessäpäin. Uuden lapsen syntymä oli sitä ylösnousemus-näkökulmaa.  Elämä ei ole kuitenkaan niin lujalla pohjalla, että uskaltaisin elää ja iloita täysillä. Viinikään ei vielä maistu entiseen malliin!, pastori parahtaa.

– Totuttelen vasta tavalliseen arkeen; näinköhän uskallan taas luottaa, että elämä kantaa… Ja hetkittäin tuntuu, että ehkä olen jo kääntymässä pääsiäisen puolelle.

Sanoitettu tuska on jaettu

Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle liittyy pitkään kirjalliseen perinteeseen, jossa ihmiselämän järkyttävimmät kokemukset, pilkkopimeät yöt ja päivät, käydään läpi Jumala-uskon valossa.

Kirurgin veitsen tarkka surun kuvaus sopii terapeuttiseksi vertaistueksi myös kristillisen viitekehyksen ulkopuolelta tuleville kohtalotovereille. Surun syövereihin uponneiden läheiset ja ammattiauttajat saavat tietoa siitä, miten kriisin keskellä kärvistelevää kannattaa lähestyä – ja miten ei.

Kuolema on totisinta totta tässäkin ajassa. Sitä ei voi mitenkään kiertää.

Ensimmäisenä Einon kuoleman jälkeisenä jouluna Johannalle itselleen avautui Raamatun teksteistä vain Jesajan kirjan 9. luvun lupaus: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.”

– Jobin kirja on yksi tärkeimmistä surukirjoistani. Miestä piinataan, mutta lopulta tuuli kääntyy Jobinkin elämässä. Hän ei saa kaikkia menettämiään asioita takaisin, niin kuin ei kukaan meistä. Elämään tulee kuitenkin tilalle jotakin uutta.

– Myös Saarnaajan kirja voi olla avuksi surevalle. Se saattaa tuntua pessimistiseltä, mutta on lohduttavaa ajatella, että ”kaikella on aikansa”. Aikansa on surullakin, sanoo Johanna Ervast.

Lukemattomia sukupolvia ahdistuksen aikoina auttaneet psalmit eivät paljonkaan puhutelleet poikansa menettänyttä pappia. Paitsi kastepsalmi 139: ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut…”

Olen saanut aavistuksia siitä, että ylösnousemus odottaa edessäpäin.

Uudesta testamentista kolahti Paavali (1. Kor. 13): ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”

Johanna Ervastin lempivirsiin kuuluu 310. Sen sanat viimeisteli Wilhelmi Malmivaara, jonka kynästä syntyi – vaimon ja kahden tyttären kuoltua lavantautiin – myös virsi 631, Oi Herra, jos mä matkamies maan.

”Jos me joudummekin / syvihin vesihin / ratki keskelle kuoleman kauhun, / emme nääntyä voi, / hänen äänensä soi / läpi myrskyn ja helvetin pauhun.”

Helvetillisimpinä piinaviikkoina Johanna Ervastia kosketti erityisesti kuudes säkeistö:

”Kun me heikkoina Herralle huokaamme vaan, / Pyhä Henkensä auttaa jo meitä. – – / Kun me uuvumme niin, / ettei rukouksiin / eikä valvomiseen ole voimaa, / hän on puolustaja, / esirukoilija / eikä heikkoja, huonoja soimaa.”

Jaa tämä artikkeli: