Nyt eletään ikään kuin pitkäperjantain ja pääsiäisen epämääräisessä välitilassa. Kuva: Sirpa Päivinen

Lapsen kuolemasta lankalauantaihin

”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui. Mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut”, siteeraa pappi ja psykoterapeutti Johanna Ervast Jobia.

• 12.11.2009 11:48

Tuomiokirkkoseurakunnan pastori, parhaillaan äitiyslomalla oleva Johanna Ervast kirjoitti lapsensa kuoleman kohtaamisen kokemuksista ilmaisultaan hiotun ja koskettavan teoksen Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008).

Mikä auttoi surusta selviämisessä?
– Toinen lapsi, puoliso ja työ – tässä järjestyksessä. Ne pakottivat nousemaan sängyn pohjasta ja jatkamaan elämää, rutiineja. Myös luottoystävistä ja lähisukulaisista oli erittäin paljon tukea, Johanna Ervast kiittää.

Jumala kantaa antamaansa taakkaa

– Monet kysyvät, olenko menettänyt uskoni Jumalaan, kun tällaista sattuu. Minun on vaikea käsittää, mitä he tarkoittavat. Koskaan aikaisemmin Jumala ei ole ollut niin voimakkaasti elämässäni kuin nyt. Koskaan aikaisemmin en ole tarvinnut Jumalaa niin paljon kuin nyt. Kaikki on rikki ja palasina, vain Jumala on. Jumala on ainoa, jonka varaan voin jäädä, pappi pohtii.

Johanna Ervastin Jumala ei ilakoi ihmisen suorituksilla. Kaikkivaltias ei anna hyvän koitua vain sille, joka rukoilee eniten ja kiukuttelee vähiten. Lapsen kuolema ei liioin ole rangaistus tämän tai vanhempien teoista.

– En ole katkera Jumalalle, ainakaan vielä. En osaa kysyä miksi, miksi meille. Miksei meille niin kun kaikille muillekin? Tulihan tsunamikin. Ei meille, mutta joillekin toisille. Meille tuli tämä, Johanna Ervast ajatteli sairasvuoteen vierellä.

– Huusin, että kun olet antanut tällaisen taakan, niin saat sen hoitaakin. Kun oli oikein vaikeaa, sain apua ja koin johdatusta. Hän ei hylännyt minua suruuni silloinkaan, kun en enää jaksanut itse edes rukoilla.  Tunsin Jumalan kantavan minua ja rukoilevan puolestani.

Kärsimyksen alla puhdas rakkaus

Sairaalassa Johannalle tuli ensi kertaa todeksi Lutherin ajatus: ”Ihmiset ovat toisilleen kristuksia.”

Niin ystävät, työtoverit, sukulaiset ja hoitajat, tutut kuin tuntemattomat viestivät Johannalle ja hänen miehelleen syvää myötätuntoa ja vilpitöntä välittämistä.

– Sain kokea, että ankarimman kärsimyksen alla on puhdas rakkaus. Kun ihmiset näkevät jonkun todella kärsivän, he osoittavat pyyteetöntä rakkautta. Heidän sanansa ja tekonsa heijastavat silloin Jumalan syvimpiä jälkiä ihmisessä.

– Koskaan aiemmin en ole kokenut suurempaa ihmisten välistä hyvyyttä ja kollektiivista rakkautta. Kaikki halusivat meille pelkkää hyvää.

Ei pehmosiirappia pitkäperjantaina

Johanna Ervast toivoo, että surevien annettaisiin rauhassa viipyä pitkänperjantain tunnelmissaan. Näiden tukijoiden tulisi malttaa pysyä kuulumisten kyselijän roolissa, eikä esittää varmoja tulkintoja siitä, miten surusta selvitään.

– Kirkossa ei pitäisi pitkänäperjantaina edes väläyttää ylösnousemuksen mahdollisuutta! Riittää kun kerrotaan kuolemasta – ja miten kipeää se tekee. On kuoleman todellisuuden kieltämistä, jos se sivuutetaan liian nopeasti.

– Ylösnousemuksen vastaan ottamiseen voi päästä vain pitkänperjantain ja kuoleman kautta. Usko ylösnousemukseen antaa valtavasti toivoa, mutta siitä puhuminen tarjoaa väärän viestin, jos mutkat vedetään suoraksi ja jo suurimman surun hetkellä puhutaan pehmeästi, että joku siirtyi suoraa päätä Taivaan kotiin.

Kipuja kärsivän poikansa kuolemaa Lastenklinikalla odottaneesta äidistä tuntui helpottavalta se suoruus ja luonnollisuus, millä sairaalassa puhuttiin kuolemisesta.

– Me papit saatamme helposti käyttää pehmosiirappisia kiertoilmaisuja niin rehellisen sanan sijasta kuin ”kuolema”. Hän nukkui pois tai nukahti ikiuneen, menehtyi tai siirtyi pois muuten vaivihkaa…

Pääsiäiseen vielä vähän matkaa

Johanna Ervast arvioi eläneensä pitkänperjantain henkisissä maastoissa kaksi ja puoli vuotta. Sitten pienet asiat alkoivat väläyksittäin tuntua merkityksellisiltä.

– Tavallinen, huolettoman tylsä arki, joka sai ennen haukottelemaan, nousi jopa suurempaan arvoon kuin aiemmin. Kun elämä oli surun täyttämää, tuntui ihan samalta siivosiko vai ei. Jossain vaiheessa siivoamisen tuloksista tuli hyvä mieli.

– Minulle oli ihan turha sanoa, että ”aika parantaa”. Vastasin, että helppohan sinun on sanoa, enkä halunnut edes kuulla moista. Mutta niin se vain on, että se klisee on totta. Kipeinkin suru haalistuu ajan myötä, ja hyvä niin.

Onko pääsiäisen ilo jo lähellä?

– En ole niin pitkällä, vaikkei pitkänperjantain tuska olekaan enää kaiken aikaa päällimmäisin fiilikseni. Elän lankalauantain tunnelmissa – pitkänperjantain ja pääsiäisen epämääräisessä välitilassa.

– Joitakin aavistuksia olen saanut siitä, että ylösnousemus odottaa edessäpäin. Uuden lapsen syntymä oli sitä ylösnousemus-näkökulmaa.  Elämä ei ole kuitenkaan niin lujalla pohjalla, että uskaltaisin elää ja iloita täysillä. Viinikään ei vielä maistu entiseen malliin!, pastori parahtaa.

– Totuttelen vasta tavalliseen arkeen; näinköhän uskallan taas luottaa, että elämä kantaa… Ja hetkittäin tuntuu, että ehkä olen jo kääntymässä pääsiäisen puolelle.