Poissa. Läheisen ihmisen kuolema koskettaa koko perhettä. Jokainen perheenjäsen tarvitsee tukea. Oman läheisensä menettäneiden mukaan aikuiset saavat halutessaan apua mutta tuen järjestäminen vanhempansa menettäneelle lapsille vaatii kohtuutonta ponnistelua.
Lapsen suru jää usein käsittelemättä
Lasten ja nuorten sururyhmistä on kova pula.
Kaksi vuotta sitten Karoliina Reuna menetti miehensä. Hän jäi yksin kaksi-, viisi- ja kahdeksanvuotiaiden lasten kanssa. Terhokodissa sairaalapastori Virpi Sipola kannusti Reunaa hakeutumaan Espoon seurakuntien järjestämälle perheiden suruleirille, jonne hän myös meni.
Reuna osallistui myöhemmin Helsingin seurakuntien suruviikonloppuun, jossa keskityttiin erityisesti lasten ja nuorten suruun muun muassa musiikin, toiminnan ja kuvataiteen keinoin. Osallistujat oli jaettu iänmukaisiin ryhmiin.
– Ryhmissä käytiin asioita läpi. Lapset käsittelivät omaa suruaan piirtämällä ja laulamalla. Esikoinen teki pienen videopätkän, Karoliina Reuna kertoo.
– Huomasin selvästi, että tämä oli lapsille hyvä juttu. He saattoivat kohdata muita lapsia, joiden isä tai äiti on kuollut. Ensimmäisen kerran jälkeen he ovat lähteneet mielellään näihin ryhmiin, Reuna kertoo.
– Toisten kohtaaminen auttaa paljon. Saman kohtalon kokeneet tietävät, millaista tämä on. Voimme jakaa kokemuksemme ja auttaa toisiamme jaksamaan, Reuna sanoo.
– Totta kai myös ne ystävät, sukulaiset ja naapurit, jotka ovat uskaltaneet lähestyä, ovat tukeneet myötäelämisellään ja ihan käytännössä.
Suruviikonlopun jälkeen järjestettiin lapsille ja aikuisille omat sururyhmät, jotka kokoontuivat seurakuntayhtymän tiloissa kuusi kertaa. Toissa viikonloppuna järjestettiin toista kertaa suruviikonloppu Siuntion Korpirauhan leirikeskuksessa. Viikonloppuun osallistui yhdeksän perhettä, joissa lapsia oli yhteensä 22.
Lasten surun käsittelylle on Karoliina Reunan mukaan yllättävän vähän paikkoja, jos lapsi oirehtii hälyttävästi. Hänen mukaansa on paljolti sattumaa, millaista tukea lapselle voi löytää. Monen vanhemman toiveissa on, että hoito olisi paremmin järjestetty.
– Yksittäisten kurssien tai terapioiden etsiminen on vanhemmalle oman surun keskellä työlästä, Reuna sanoo.
Suruviikonloppuun osallistuneen Tomi Leivon kokemuksen mukaan neuvolasta ei apua ollut saatavissa.
– Minulle jäi vaikutelma resurssipulasta, koska lasta ei haluttu nähdä ja auttaminen rajoittui vanhemman neuvomiseen. Neuvolassa ei myöskään ollut kokemusta ja sen mukanaan tuomaa näkemystä näistä asioista, Leivo kertoo.
Lapsen suru saattaa kuitenkin vaikuttaa lapsen vointiin niin paljon, että ammattiapu on tarpeen.
– Leikki-ikäiset lapset ovat oman surutraumansa käsittelyssä täysin kirkon järjestämien palvelujen varassa. Julkinen terveydenhuolto ei tarjoa juuri lainkaan henkisen tuen palveluja, erikoislääkärin koulutuksen saanut Leivo tiivistää.
– Ihminen joutuu harvoin niin kovaan paikkaan kuin lapsi, jonka maailmankaikkeudesta katoaa yhtäkkiä puolet. Kun katson suomalaista yhteiskuntaa äitinsä 5-vuotiaana menettäneen tyttäreni silmin, en voi pitää tätä hyvinvointiyhteiskuntana.
Tomi Leivon tytär sai kaipaamaansa apua seurakunnan diakonissalta, joka tapasi lasta säännöllisesti.
– Nykyään kaikki osaavat mainostaa itseään. Tuntuu siltä, että kirkossa ollaan liian vaatimattomia. Kirkon työntekijät voivat olla ylpeitä omasta ammattitaidostaan.
Sairaalapastori Virpi Sipolan mukaan suruviikonloppuja on tarkoitus järjestää jatkossa kerran vuodessa, mikäli varat siihen löytyvät.
– Seurakunnissa on paljon sururyhmiä, ja työntekijöillä on hyvät valmiudet kohdata surevia. Surevien rinnalla pitäisi pystyä kuitenkin kulkemaan pidempi matka. Erityisesti lasten ja nuorten sururyhmiä tulisi kehittää, Sipola sanoo.
Apua omaan surutyöhön Sipola neuvoo hakemaan omasta seurakunnasta, oman työpaikan työterveyspalveluista ja eri järjestöistä, joita ovat esimerkiksi Nuoret Lesket, Käpy ja Suomen Mielenterveysseura.
Teksti Tommi Sarlin
Kuva Hans Eiskonen
Jaa tämä artikkeli: