Liian painavaa? Lapsi pohtii uskonnollisia kysymyksiä omalla tavallaan. Vanhemman ei tarvitse herätellä lapsen pohdintaa muttei myöskään väistellä niitä. Beata (vas.), Miika ja Hertta ihmettelevät asioita myös päiväkerhossa. Kuva: Sirpa Päivinen
Lapsi painii uskon kanssa
Lapsen vaikea kysymys antaa myös aikuiselle mahdollisuuden miettiä elämää.
Miksi pieni lapsi kuolee? Miltä Jumala näyttää? Pelottaako pappaa haudassa?
Vaikeimpia vastattavia ovat ne lapsen kysymykset, joiden kohdalla aikuinen ei itsekään tiedä, mitä ajatella.
– Papan kuoleman jälkeen meillä puhuttiin, että hautaan pantiin pelkkä kuori. Pappa itse on Jumalan luona, ja sairastamisen kipu on nyt ohi, kertoo viiden lapsen äiti Heli Pruuki.
Uskonnollisia kysymyksiä ei tarvitse herätellä mutta ei myöskään väistää. Arki nostaa niitä ajallaan keskusteluun. Toista lasta elämän peruskysymykset kiinnostavat enemmän kuin toista.
– Aggressiivisten ateistien väitteet horjuttavat vanhempien luottamusta omaan kykyynsä puhua Jumalasta. Ei vanhemman tarvitse olla asiantuntija. Omista ajatuksistaan puhuminen ei ole hengellistä väkivaltaa, vaan hengellistä kasvatusta, Heli Pruuki sanoo.
Kuolemasta Pruukin perheestä puhutaan rehellisesti mutta turvallisesti. Jumalasta voi puhua arkisesti kuin ruoasta.
Raamatussa tai kristillisessä uskossa ei ole mitään vaikeaa, väittää kouluttaja, pastori Anita Ahtiainen Seurakuntien Lapsityön Keskuksesta. Vaikealta se tuntuu vain siksi, että kontakti kristillisyyden harjoittamiseen on ohentunut tai katkennut.
– Nyt ihmiset harjoittavat kristillisyyttä arjessa huomaamattaan ja luulevat, että Jumalaan uskominen on jotakin vaikeampaa. Ihmisellä voi nykyään olla uskonnollinen maailmankatsomus, vaikka hänellä olisi tieteellinen maailmankuva.
Kristinuskossa on paljon yleisinhimillistä. Erityinen lisä on armottomuuden haastava armo.
– Jumalanpalvelus ja kirkon oppi ovat yrityksiä sanoittaa selittämättömän salaisuutta, Anita Ahtiainen sanoo. – Niistä ei pidä luopua, mutta eivät ne myöskään ole kerralla asennettava ohjelma.
Käytännössä jokaisen on mielessään rakennettava oma uskontunnustuksensa. Sitä peilataan kirkon viralliseen tunnustukseen, mutta pohjimmiltaan Jumala on salattu. Intuitiivinen aavistelu on tärkeämpää kuin sanat, jonka ympäröivä yhteisö uskolle antaa.
Kun lapsi harjoittelee kieltä tai moraalia, hän käyttää selkeitä sääntöjä kuin yksinkertaistettua karttaa liikkuessaan itselleen ennalta tuntemattomassa monimutkaisessa maailmassa.
Niiden avulla on helppo harjoitella oikea reitti, Anita Ahtiainen sanoo. Sama on tarpeen uskonnossa.
– Ajan mittaan kartta käy tarpeettomaksi. Opin tehtävä ei ole olla rajoittava kaava, vaan sen kartta auttaa löytämään tien uskon luovuttamattomien salaisuuksien luokse. Sen jäykkyydestä luopuminen ei tarkoita kulkemista harhaan, vaan pystymistä liikkumaan luovasti. Kun reitti tulee tutuksi, voi oikaista tai mennä kiertotietä. Maasto on sama, mutta tapa kulkea muuttuu.
Tiukasti kartta kädessä kulkevat vanhemmat estävät lastensa vapaan kasvun, mutta myös valinnan vapautta ylikorostavat vanhemmat tekevät karhunpalveluksen lapselleen.
– Rakentaakseen aidosti omaa uskonnollisuuttaan lapsen pitää ensin oppia oman uskon äidinkieli. Sen opittuaan pystyy hahmottamaan myös muita katsomuksia ja uskontoja.
Lapsi palvelee aikuista kysyessään sellaista, mikä panee myös aikuisen miettimään elämän realiteetteja ja arvoja.
Kannattaa tarkentaa, mitä lapsen vaikea kysymys oikeasti koski, neuvoo Anita Ahtiainen. Usein lapsen kysymys kuolemasta koskee pelkoa jäädä yksin. Silloin on tärkeää kertoa, ketkä esimerkiksi vanhemman kuollessa pitävät lapsesta huolta.
– Keskustele, kysele lisää ja kerro, mitä itse ajattelet. Lapsi on kiinnostava keskustelukumppani. Jos puheeksi tulee asia, jota et tiedä tai et ole pohtinut, mieti keneltä voisitte kysyä. Tietäisikö kummi?
Vaikeaa asiaa voi käsitellä myös leikkimällä, piirtämällä tai rituaalin keinoin.
– Vanhemmat kehityspsykologiset teoriat ovat korostaneet lapsen ajattelun kehittymistä konkreettisesta abstraktiin. On kuviteltu, ettei siitä ja tuosta voi lapselle vielä puhua. Nykyään ajatellaan toisin. Lapsi ei ehkä pysty sanoittamaan asioita abstraktisti, mutta se ei tarkoita, ettei hän ymmärtäisi niitä intuitiivisesti. Siksi rituaalien ja symbolien käyttö on lapselle luontevaa, Anita Ahtiainen sanoo.
– Koska usko jää aikuisellekin aina mysteeriksi, lapsesta tulee malli, miten uskonnollisia asioita voi käsitellä intuitiolla. Liikuntaa ja ruokavaliota pidetään tärkeinä hyvän elämän aineksina, mutta sellainen on myös pyhän taju. Sitä pitää vahvistaa lapsessa niin kuin muitakin hyviä ominaisuuksia. Pyhän näkeminen itsessään ja elämässä on edellytys elämän merkityksellisyyden hahmottamiselle.
Voiko opettaa jotain väärää?
Voi, sanoo Anita Ahtiainen.
– Väärää on sellainen, mikä rajoittaa lapsen mahdollisuuksia kehittää omaa ajatteluaan tai mikä lisää pelkoja. Pakonomaiset käyttäytymismallit eivät myöskään ole hyväksi.
Sama kokemus on Heli Pruukilla.
– Ennemmin kuin virheeltä pitää varjeltua turvattomuuden herättämiseltä. Jos uskonto lisää ahdistusta, mennään harhaan. Vanhemman tapa olla vanhempi kertoo Jumalasta eniten.
Lasta ei saa aliarvioida liialla yksinkertaistamisella.
– Haluaisin kasvattaa lapseni niin, ettei heidän tarvitsisi kasvaa ulos siitä, mihin he lapsena ovat uskoneet. Liian yksinkertaistettu ei enää aikuiselle kelpaa. Jos Jumala on lapsena partasuu ja enkeli aina suojelee, todellisuus pakottaa luopumaan moisesta uskosta, Heli Pruuki sanoo.
Ei ole vaarallista ilmaista lapselle, ettei ole asiasta varma tai ettei tiedä, mitä siitä ajatella.
– Jos lapsi kysyy jostakin kristinopin vaikeasta kohdasta, voiko niin tapahtua, vastaan että Jumalalle ihmeellisetkin asiat ovat mahdollisia. En silti pidä kirjaimellisiin totuuksiin uskomista niin tärkeänä, uskossa on enemmän kyse luottamuksesta.
Kaisa Raittila
Uskaltaako lapsen viedä päiväkerhoon?
– Sivukorvalla olen kuullut nuorten vanhempien epäröivän, voiko lasta laittaa seurakunnan päiväkerhoon. Heitä arveluttaa, mitä päiväkerhossa opetetaan Jumalasta, kertoo Herttoniemen seurakunnan lastenohjaaja Seija Suorsa.
Herttoniemen kappelin päiväkerhohuoneessa maalataan valkoisia jäälauttoja pingviinileikkejä varten. Jäälauttansa maalanneilla on jo eläintarhan rakentaminen meneillään. Hertta, 4, opettelee pyöräyttämään numeroita tehtäväkirjaan. Beata, 4, leikkaa kuviosaksilla paperia. Miika, 3, haluaa jäteauton kaapin päältä.
Päiväkerhossa käydään kaksi tai kolme kertaa viikossa, pari kolme tuntia kerrallaan. Kerho alkaa yhteisellä hetkellä alttaripöydän ääressä. Ennen leikkejä lauletaan laulu, luetaan oma kerhorukous ja käydään kuulumiskierros. Päivän henkilö saa istua korituolissa ja himmentää valot yhteistä hiljaista hetkeä varten.
Päiväkerhon uskontokasvatus on vähäeleistä.
– Minulle tärkeää on symboliikka. Mitä pienempiä kerholaiset ovat, sitä vähemmän tarvitaan sanoja. Joulua odottelemme adventtikynttilöitä sytyttämällä. Kerholaisten vanhemmilla on käsittääkseni luottamus siihen, että kaikki tapahtuu täällä lapsentasoisesti, melkein kolmekymmentä vuotta lastenohjaajan töitä tehnyt Suorsa sanoo.
Matalalla alttaripöydällä ovat Maria ja enkeli, joka on tullut kertomaan, että Marialle syntyy vauva.
– Keskustelut alkavat lasten omista kysymyksistä. Mikä se kynttilälaulun seimi on, he haluavat tietää. Koska se eka joulu oli? Onko Jeesus täällä nyt? Niitä sitten yhdessä ihmetellään.
Lapsilla kysymyksiä riittää. Osa niistä on niin vaikeita, että vanhemmat toivovat lastenohjaajalta apua.
– Kun jonkun perheessä on kuoleman surua, puhutaan siitä kerhossa, koska monen vanhemman on vaikea puhua aiheesta. Silloin on tärkeää sanoa, ettei aikuisten erilainen käytös ole huolestuttavaa. Heillä on vain ukkia ikävä, Seija Suorsa kertoo.
Tänään päiväkerhossa on tuskin kymmentäkään lasta. Seinällä on huolella ripustettuja askarteluja. Jokaisen työ onnistuu täällä aina ja pääsee näyttävästi esille. Ryhmässä tarvittavat taidot opitaan leikkimällä. Ennen eväshetkeä siivotaan leikit.
– Uskon, että lapsi oppii palan kerrallaan. Kokonainen kertomus kasvaa pikku hiljaa. Moni asia avautuu ehkä vasta vuosien päästä, Seija Suorsa sanoo.
Jaa tämä artikkeli: