Lapsia vai ei?
Kevään kirjat tarjoavat ronskia huumoria lisääntymisestä. Amerikkalainen jalkapallo peitellään testimielessä vaunuihin.
Tekstit Pihla Tiihonen
KIRJA ”Kun avasin oven, pelkäsin naamastani näkyvän, että minulla on vaatehuoneessa lastenrattaat, joissa makaa amerikkalainen jalkapallo vaipoissa. Mutta ei se mitään, paritellaan me ensin.”
Meri Kuusiston esikoisromaanissa nainen löytää pitkulaisen pallon pesutuvasta ja vaunut roskalavalta. Hän nimeää pallon amerikkalaiseksi ja alkaa työnnellä sitä pitkin kotikatujaan Punavuoressa, ajelee vaunujen kanssa Kolmosen ratikalla ja änkeää vaunut baaripöytien väliin Kalliossa. Kello soi yöllä sen merkiksi, että pitää nousta hyssyttämään palloa.
Kertomus äitiyden kuivaharjoittelusta saa traagisia sävyjä menneistä traumoista. Niitä riittää myös kerrostalon katolla telttailevalla miehellä, jonka kanssa nainen ystävystyy. Romaanin kertojaääni on välillä naisen, välillä miehen.
Tarina huikentelee absurdin puolella, mutta kaupunki sen taustalla on vankka ja tunnistettava 2000-luvun Helsinki.
Meri Kuusisto: Amerikkalainen. Otava 2014.
KIRJA ”Hanki vedenkestävä paskaessu ja ripusta se lähelle hoitopöytää. Rapatessa roiskuu ja vaippaa vaihtaessa roiskuu aika paljon. Välillä saat pissaa päällesi, joskus kakka leviää vaipasta ympäri kämppää.”
Vuoden mutsi perustuu osittain Satu Rämön ja Katja Lahden samannimiseen blogiin. Kirjassa (ja blogissa) kaksi kolmekymppisinä esikoisensa saanutta naista hämmästelee kulttuurishokissa vauvamaan outoja tapoja ja kertoo, miten he mistäkin tilanteesta selvisivät.
Kirja tarjoaa vertaistukea ja viihdettä vasta-alkajalle. Neuvot ovat omakohtaisia selviytymistarinoita, mutta näkee, että tietolähteitäkin on luettu. Kirjoitustyylissä on komiikkaa ja inhorealismia, välillä lipsuu myös asiatekstin puolelle.
Lukukokemus muistuttaa jutustelua sellaisen äidin kanssa, joka vitsailee hyväntuulisesti kömmähdyksillään ja tietämättömyydellään eikä yritä vaikuttaa pätevältä kasvattajalta, mutta pitää silti itseään riittävän hyvänä mutsina. Lisäksi keskustelukumppani haluaa kertoa mitä on oppinut Kelan tuista, turhista lastenvarusteista ja muista vauvaelämän ilmiöistä.
Satu Rämö ja Katja Lahti: Vuoden mutsi. Otava 2014.
KIRJA ”Yritin eräänä väsyneenä päivänä avata duunin ulko-ovea lompakossa olevalla bussikortilla. Sitten jouduin miettimään, mistä nappulasta tietokone käynnistetään. Lounastunnilla en tunnistanut pöytään istumaan tullutta toimitusjohtajaa. Lopuksi laitoin täyden vesipullon käsilaukkuun – ilman korkkia.”
Vauvasta on kasvanut liikkuva, tahtova ja puhuva tyyppi, joka opettelee tähtäämään pottaan. Äiti on palannut töihin, mutta univaje ei hellitä.
Vuoden mutsi 2 jatkaa ykkösosan kanssa samassa tyylilajissa, jossa äitiyden raskaista puolista väännetään mustaa huumoria. Mukavista puolista ei puhuta, mitä nyt kuusivuotiaan äiti kertoo loppusanoissa, että jälkikasvusta varttuu koko ajan kiinnostavampi persoona.
Kirja päättyy keskinkertaisuuden ylistykseen. Teoksen viimeistelyssäkään ei ole pingotettu.
Mutsin kirjavinkeissä suositellaan Pirjo Keltikangas-Järvisen teosta Hyvä itsetunto. Oikeasti kirjan on kirjoittanut persoonallisuustutkimuksen todellinen grand old lady, psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Satu Rämö ja Katja Lahti: Vuoden mutsi 2. Otava 2014.
Jaa tämä artikkeli: