Lapsuus ei ole vanha hattu
Ainoastaan se, joka säilyttää oman lapsuutensa, voi olla kypsä ja elävä ihminen, sanoo 82-vuotias Bo Carpelan.
Kirjailija Bo Carpelan kertoo kirjoittaneensa 1930-luvulle sijoittuvan romaaninsa Lapsuus ensimmäisen version minä-muodossa.
— Mutta jotenkin minua alkoi ärsyttää mahdollisuus, että lukijat pitäisivät kirjan minää minuna. Halusin ottaa etäisyyttä ja tarkastella kokonaisuutta käyttämällä kirjailijan kylmää silmää.
Niinpä päähenkilöksi tuli Davi, David Ekros, pienen perheen poika ja vanhempiensa ainoa lapsi.
Vuonna 1926 syntyneen kirjailijan omat lapsuusmuistot sijoittuvat pääosin kolmekymmentäluvulle. Ainoan lapsen kokemus on hänelle tuttu, sillä kolmetoista vuotta vanhempi veli oli poissa: kävi armeijan, meni naimisiin, oli sodassa ja muutti sen päätyttyä Tukholmaan.
— Opin tuntemaan veljeni lähinnä hänen asuessaan Ruotsissa. Setä minusta tuli jo yksitoistavuotiaana, muistelee Carpelan.
Mielikuvituksen maailma
Davissa ja Bossa on paljon samaa: käynnit Rikhardinkadun kirjastossa, kotona kirjojen kanssa huoneen nurkkaan vetäytyminen ja mielikuvituksen maailma vastapainona koulunkäynnille.
— Lapsi lukee intohimoisesti. Luultavasti hän näkee kaiken kuvina. Myöhemmin lukeminen muuttuu erilaiseksi, ikävämmäksi, pohtii Carpelan, joka arvelee, että kirjailijaksi kypsyy lukemalla paljon ja jo lapsesta asti.
Myös Lapsuus-romaanin taustalta löytyy paljon kirjoja: toisia lapsuudenkuvauksia, joita ovat kirjoittaneet muun muassa Anton Tšehov, Leo Tolstoi ja August Strindberg.
— Hienoimpia lapsuudenkuvauksia on Toivo Pekkasen Lapsuuteni. Suomenruotsalaiset kirjailijat Oscar Parland ja Tove Jansson puolestaan näyttävät lapsuuden maagisen maailman.
Saksalaisen kirjailijan Erich Kästnerin tapaan Bo Carpelan arvostaa lapsuuden kokemusta.
— Moni luulee, että lapsuus on vanha hattu, jonka voi heittää pois. Minun mielestäni sitä ei saa mitätöidä ja jättää taakseen. Ainoastaan se, joka säilyttää oman lapsuutensa, voi olla kypsä ja elävä ihminen.
Kokonaan toinen Helsinki
Davin isä ja äiti ovat rakastavia vanhempia, jotka antavat lapsensa elää rauhassa omaa elämäänsä.
— Vaikeinta Daville on vanhempien ainainen riitely rahasta, Carpelan kertoo.
Wall Streetin pörssiromahduksen takia vuosikymmen alkoi synkästi. Laman takia Davin äiti jää työttömäksi eikä hän viihdy kotiäitinä.
Romaani jakautuu kolmeen osaan perheen asuinpaikkojen mukaan. Koko ajan ollaan Helsingissä: ensin Meritullinkadulla, sitten Laivurinkadulla ja viimeksi Uudenmaankadulla.
— Tunnen miljööt, sillä asuimme samoissa taloissa. Kirjoittaessani näin mielessäni tutut paikat ja tunsin tuoksut. Talot, takapihat, porraskäytävät ja huoneet ovat tärkeitä, ne vaikuttavat lapseen.
Perhe asuu vuokralla, eikä sillä ole varaa hankkia omaa asunto-osaketta.
— Vuokra-asuntoja oli paljon, niistä oli vara valita.
Vuosikymmenen puolivälissä Ekroseilla menee niin hyvin, että Davi saa oman huoneen. Pettymyksekseen hän joutuu luopumaan siitä perheen taloudellisen tilanteen kiristyessä.
— Helsinki oli silloin aivan toinen kaupunki kuin nykyään. Suurin ero on hiljaisuus: kaupunki ei ollut täynnä ihmisiä, liikennettä eikä autoja. Ei ollut radiota, tv:tä eikä kännykkää. Puhelinkin Ekroseilla oli vain silloin tällöin, kun siihen oli varaa. Elämä oli yksinkertaisempaa ja inhimillisempää, mukavampaa lapsille.
Pelon vuosikymmen
Bo Carpelanin mukaan romaanin ohut punainen lanka heijastelee 1930-luvun tunnelmaa, joka oli pelko.
— Aikuiset koettivat peittää pelon puhumalla muista asioista. Mutta lapset, joilla on herkät korvat ja silmät, huomasivat, että jotain ikävää tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Niinpä talvisodan puhkeaminen 30. marraskuuta 1939 ei ollut Daville täydellinen yllätys.
Sota merkitsee myös lapsuuden loppua: isä on jossain muualla, ja Davi saa uuden tehtävän yrittää hoitaa asioita ja lohduttaa omaa äitiään.
Jotkut kriitikot ovat kaivanneet kirjalta lisää jännitystä sekä enemmän räkää ja tappeluita.
— En ole kirjoittanut poikakirjaa tai lastenkirjaa, vaan aikuisille kirjan, joka kertoo lapsuudesta, Carpelan painottaa.
Davi ei kuulu jengeihin. Hän joutuu tappelemaan vain kerran, mutta silloin henkensä edestä.
— Kun käyttää omaelämäkerrallista aineistoa, joutuu miettimään myös muistamista ja muistojaan. Miten paljon niihin voi luottaa? Minkä muistan oikein, minkä väärin? Hyvin tiedetään, etteivät muistot ole staattisia, vaan ne voivat muuttua ja häipyä. Entisten tilalle voi tulla uusia muistoja.
Lue kirja-arvostelu täältä.
Jaa tämä artikkeli: