Lasilaatikoita ja idealismia
Miksi teen pahaa vaikka haluan hyvää, kysyy Dostojevski. Juuri tästä tunnistaa aidon klassikon: levottomuutta herättävästä kysymyksestä, johon joutuu etsimään vastausta koko elämänsä.
Dostojevskin romaanihenkilöissä tiivistyvät ikiaikaiset, muuttumattomat pahuuden teemat. Karamazovin veljeksissä Dostojevski kuvaa vanhempia, jotka piinaavat lastaan – aivan sama kärsimystarina oli äitienpäivänä menehtyneen, pressuihin käärityn suomalaistytön kohtalona.
Mutta pahaa teemme me kaikki. Jokainen tuntee oman pahansa. Minussa pahinta on välinpitämättömyys. Jonkun toisen mielestä minussa voi olla pahinta jokin ihan muu. Mutta nimenomaan välinpitämättömyys saa minut dostojevskilaisen dualismin ja heikkouden valtaan: tekemään pahaa vaikka tahdon hyvää.
Välinpitämättömyys sen suhteen, mikä minulle on suorastaan elinehto. Välinpitämättömyys luonnon suhteen. Rakastan Suomen metsiä, merta ja järviä. Tiedän, että luonto ei voi puolustautua. En silti toimi, vaikka näen sitä pilattavan. Ajattelen: ei yksi ihminen voi mitään.
Välinpitämättömyyteni kuiskaa: huoli luonnon tilasta on vain 70-luvun kasvatuksen tuottamaa ylikiihottunutta syyllisyydentuntoa. Se ivaa: muutapa rouva jurttaan ja ala viljellä lanttuja. Se neuvoo: katso toisaalle, jos et kestä katsoa kohti.
Kun katson radanvarsien lasilaatikoita ja koivikoiden tilalle nousseita valtavia kauppakeskuksia; kun ajattelen Helsingin Vartiosaaren kaltaisia hiljaisia idyllejä, jotka peitellään betoniin, tunnen surua siitä mikä katoaa tai on jo menetetty. Tunteeni ei ole vanhenevan ihmisen haikeutta vaan keski-ikäisen idealistin murhetta aloitekyvyn puutteesta.
Miksi teen pahaa vaikka tahdon hyvää? Koska pelkään ja valitsen siksi välinpitämättömyyden.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: