Marja Hjelt tekee yhteistyötä tuulen kanssa Suomenlinnassa. Kuva: Sirpa Päivinen
Leija Helsingin yllä
Ilma pyörteilee Suomenlinnassa, Vuosaaren rannoilla tuulee tasaisemmin.
Suuri valkopohjainen leija on uljas näky Suomenlinnan taivaalla. Nelikymppinen vuosaarelainen Marja Hjelt nostaa ilmoihin myös lilaoranssia leijaa vanhojen rautatykkien lomassa.
Harjanteen päälle kerääntyy ihmisiä katsomaan ja kuvaamaan leijoja. Värikkäät taivaan koristeet pysäyttävät ohikulkijoita kansallisuudesta riippumatta.
– Suomenlinnassa riittää tuulta, mutta se on puuskittaista ja leijan lennättäjälle haasteellista. Myös epätasainen maasto lisää vaikeutta, sillä lennättäessä katse on yleensä taivaalla.
Hjelt on tuonut vaativiin olosuhteisiin yksinaruisia leijoja, joita hän kutsuu helpoiksi piknikleijoiksi. Vaativimmilla temppuleijoilla ei ole Suomenlinnan pyörteisiin asiaa.
Mukana häärää Hjeltin kahdeksanvuotias Jenny-tytär.
– Leijojen tekeminen on perheen yhteinen projekti. Siinä suunnitellaan, leikataan, liimataan ja tietenkin ommellaan, perheenäiti kuvaa.
Iso leija kuulostaa veneen purjeelta
Uuden leijan ensimmäinen lennätys on yksi harrastuksen kohokohdista.
– On mahtava tunne, kun tuuli ottaa itse tehtyyn leijaan ja nykäisee sen taivaalle. Siinä tulee vahva onnistumisen ilo. Sitten vain katsellaan, kuinka kauniisti leija liikkuu ja vastaa tuulen kutsuun.
Suuri leija kuulostaa taivaalla samalta kuin tuulessa hulmuava purje. Hjeltin kolmihenkisen perheen tekemä leija vei 11,5 metriä kangasta. Innoitus tuli viikingeistä.
Leijojen suunnittelu ja työstö ovat haastavia, koska ikinä ei voi tietää, miten lopputulos käyttäytyy taivaalla. Hjeltin mukaan jokainen leija on persoona, joka lentää eri tuulilla omalla tavallaan.
Harrastus on opettanut täydellisyydentavoittelijalle armollisuutta itseä kohtaan. Hyväkään leija ei aina nouse taivaalle, koska siihen vaikuttaa lennättäjän lisäksi kolmas arvaamaton elementti, tuuli. Tämän opin kuusi vuotta leijaa lennättänyt Marja Hjelt on pyrkinyt siirtämään muuhunkin elämäänsä.
Viikinkileija on yksi hänen suosikeistaan. Se on tekijänsä mukaan tasaisen vakaa, rauhallinen ja varma kuin kallio eli jokseenkin päinvastainen kuin vikkelä ja eloisa lennättäjä itse.
Upeaa ilmestystä pysähtyy ihmettelemään Mellunkylästä tullut perhe.
– Hieno leija, näyttää ihan lohikäärmeeltä, Tommi Sirkka toteaa.
Perhe pohtii, minne heidän oma leijansa on kadonnut, ehkä olisi aika nostaa sekin taivaalle.
Kaupungin parhaat lennätyspaikat
Kesä on ollut Marja Hjeltille kiireinen, sillä hän työskentelee yhtä aikaa Teknillisen korkeakoulun kirjastossa ja kirjoittaa gradua informaatiotutkimuksesta. Hän on ehtinyt lennätyspuuhiin vain kymmenkunta kertaa.
Onneksi leijanlennätys ei ole pelkkä kesälaji. Hjelt pitää enemmän talvesta.
– Mikä onkaan hienompaa kuin Kallvikin ranta maaliskuussa. Aurinko paistaa ja lämmittää, alla on kantava hanki. Tasainen kolmen metrin tuuli puhaltaa ja taustalla tuoksuu kaakao. Siinä me leijan kanssa tanssimme meren jäällä, minä vien.
Vuosaarelaisen Hjeltin mukaan kaupungin parhaat leijanlennätyspaikat ovat omassa kaupunginosassa Kallvikin- eli Kallahdenniemessä sekä Rastilan rannoilla.
Pääkaupunkiseudulla toimivan Leijaseuran verkkosivuilla kehutaan myös Pikku Huopalahtea sekä talvisin Laajalahden jäätä ja Merisataman edustaa.
Helsingin Leijaseuran kesäkauden päättäjäiset pidetään Suomenlinnan Susisaaressa lauantaina 5.9. kello 13 alkaen, jos sää suosii.
Jaa tämä artikkeli: