Elävän veden lähde. Vaikeimmin kehitysvammaisten ihmisten rippikoulut osoittavat kirkolle, mistä siinä on kyse. Heini Ahoinpelto esiintyy Usein ihmettelen -kirjan kuvissa.
Lempeän katseesi alla
Sana ei saa viimeistä sanaa vaikeimmin kehitys-vammaisten nuorten rippikoulussa.
Teksti Saila Keskiaho
Kuva Sirpa Päivinen
Sormiin mahtuu monta sanaa. Sen huomaa, kun keskustelee Lasse Lönnrotin kanssa. Hissille, naapurissa asuvalle mummille ja kävelylle on omat tukiviittomansa.
Kun Lasse syntyi 22 vuotta sitten, kaikki näytti tavalliselta. Viikkojen edetessä alkoi kuitenkin selvitä, ettei kehitys noudattele normaalikäyriä. Kaksivuotiaana Lassella todettiin kehitysviivästymä. Virallinen diagnoosi löytyi vasta monia vuosia myöhemmin.
– Jäimme monien palvelujen ulkopuolelle ja jouduimme selvittämään itse kaiken, Lassen isä Erkki muistelee.
Rippikoulu ei varsinaisesti kuulunut ennustettavissa olevien asioiden joukkoon. Lönnrotit kuulivat kehitysvammaisten nuorten riparista ystäviltään, joiden lapset olivat sen käyneet.
– Jännitimme kovasti, miten Lasse pärjää esimerkiksi kommunikaation kanssa, äiti Heidi kertoo.
Vanhemmat arvelevat Lassen olleen leirinsä vaikeimmin vammainen. Siitäkin huolimatta Lasse palasi viikon mittaiselta leiriltä innoissaan kotiin. Käsillä oli paljon asiaa.
Joka vuosi noin 600 kehitysvammaista ihmistä käy rippikoulun. Heistä noin 120 on vaikeasti kehitysvammaisia. Kehitysvammaisuuden eri asteiden luokittelu on liukuvaa. Usein vaikeimmin kehitysvammaisiksi katsotaan ne ihmiset, joilla on hyvin pienet mahdollisuudet ymmärtää ja kertoa asioita kielellisesti. He tarvitsevat myös paljon tukea arkielämässään.
Vuonna 1988 julkaistiin erityisrippikouluohjeet vaikeimmin kehitysvammaisille ihmisille. Materiaali kaipasi uudistusta. Vuosien työn tulos Usein ihmettelen ilmestyi huhtikuussa. Piispainkokouksen hyväksymän kirjan taustalla on kehitysvammatyön pastoreiden Margit Nymanin , Nalle Öhmanin ja Leena Tuomolan ajatukset. Keskeisessä roolissa ovat kuitenkin Sirpa Päivisen ottamat valokuvat Heini Ahoinpellosta sekä hänen äitinsä Pälvi Ahoinpellon tekstit.
Kirja on tarkoitettu vammaisten läheisille, hoitajille ja seurakunnille. Sen tarkoitus ei ole antaa tarkkoja ohjeita, vaan johdattaa kehitysvammaisten ihmisten maailmaan.
Pälvi Ahoinpelto päätyi kirjoittajaksi puolisattumalta:
– Lupasin mennä yhteen kokoukseen. Yhtäkkiä huomasinkin tekeväni tätä kirjaa.
Sitä ennen oli tapahtunut seuraavaa: vaikeavammainen Heini oli syntynyt ja varttunut rippikouluikään. Silloin Ahoinpelto sai puhelun kehitysvammatyön papilta. Hän ehdotti, että Heini tulisi rippikouluun.
– Selitin hänelle, että tiedäthän, Heini on tosi vammainen ja hänen käsityskykynsä on hyvin rajallinen. Olin huolissani pastorin käsityskyvystä.
Puhelinlinjan toisessa päässä ei annettu periksi. Heini kävi rippikoulun. Ripari ei ollut leiri, vaan sarja yhdessä vietettyjä iltoja eri teemojen ympäriltä. Kastetta, ehtoollista ja armoa elivät todeksi riparilaisten lisäksi heidän vanhempansa ja omahoitajansa. Heini konfirmoitiin kesällä 2001.
Kymmenen vuotta myöhemmin Pälvi Ahoinpelto istui kirjoittamaan kirjaa vaikeavammaisten rippikoulusta, jonka toiseksi päähenkilöksi tulisi Heini. Siitä muotoutui rakas ja vaikea tehtävä.
– Itkin ja kirjoitin ja itkin. Välillä katsoin itseäni ulkopuolelta ja huvituin: tuossa se itkee sitä, mitä on itse kirjoittanut.
Helsingin seurakuntayhtymän viestintäpäällikkönä työskentelevälle Ahoinpellolle kieli on instrumentti, jota voi soitella vaivatta. Usein ihmettelen -kirja oli kuitenkin poikkeus: oli sanoitettava sanoittamaton.
Alamittaisuuden tunnosta huolimatta sanat löytyivät. Ehkä juuri siksi kirja irtautuu rippikoululähtökohdastaan ja muuttuu teokseksi, jonka lukija saa maistella kristinuskon ydinmehuja.
Luterilainen kirkko on painottanut sanaa niin paljon, että se ymmärretään helposti vain Raamatun tekstinä. Johanneksen evankeliumin alussa oleva Sana, Logos , on jotain muuta: Jumalan periaate, mielipide, joka tulee Kristuksessa julki.
– Minulle merkitsi paljon Martin Buberin ajattelun löytäminen, Nalle Öhman kertoo.
– Buberin mielestä Sana on yhteys, suhde ihmisten välillä. Siitä suhteesta ei tarvitse lähteä löytääkseen Jumalan, sillä Jumala itse on suhde.
Öhmania viehättää myös itäisen kristikunnan jatkuvan rukouksen perinne.
– Siinä ajatellaan, että kun sydän rukoilee, se vaikuttaa koko kehoon ja tapaan tehdä asioita. Se näkyy siinä, miten kohtaamme toisen ihmisen.
Vaikeimmin kehitysvammaisten nuorten rippikoulussa sanat suhteellistuvat. Suuri osa rippikoulusta menee yhteisen kielen etsimiseen.
– Tämä on rippikoulu, jossa sanalle ei luovuteta viimeistä sanaa. Sanan merkitystä ei ylikorosteta, Pälvi Ahoinpelto kuvaa.
Riparilaiset eivät lopulta ole kovinkaan erilaisessa asemassa ei-kehitysvammaisiin ihmisiin verrattuna: tapamme puhua Jumalasta ovat joka tapauksessa täydellisen riittämättömiä. Mutta miten puhua silloin, kun Raamatun kirjoituksilla tai virsien sanoituksilla ei tavoiteta mitään?
Halauksilla ja silityksillä. Keinumisella ja laululla. Ne ovat osa olemuskielen pohjatonta sanavarastoa.
– Olemuskieli on kehon tapa kertoa asioita, Nalle Öhman avaa termiä. Puhumme olemuskieltä koko ajan, vaikka emme sitä edes itse huomaisi.
– Moni, joka puhuu verbaalista kieltä, ei tunnista ollenkaan olemuskieltä, Öhman naurahtaa.
Vaikeimmin kehitysvammaisille ihmisille se on ainoa kieli, joka kantaa merkityksiä.
– Sanoja voi käyttää alkuperäisen kielen peittämiseen. Nämä vaikeavammaiset ihmiset eivät osaa, ja joskus ajattelen, etteivät he haluakaan peittää, Pälvi Ahoinpelto pohtii.
Olemuskieli on kaikkein tärkein kieli. Kaikki muut kielet tulevat vasta sen jälkeen.
– Kun halataan ja keinutellaan – olisikohan se paluuta kohtuun ja samalla Jumalan syliin? Silloin sanat ovat tarpeettomia.
Heinin ja Pälvin olemuskielelliseen viestintään kuuluu muun muassa matala, hyrisevä ääni, jota äiti pörisee tyttärensä lähellä, pää päätä vasten. Kimalaisen surrausta muistuttava ääni humisee Pälvistä Heiniin ja takaisin.
Voimani täydellistyy heikkoudessa, oli Jumalan viesti apostoli Paavalille . Samalla lailla vaikeimmin kehitysvammaiset ihmiset voivat kirkastaa meille muille elintärkeitä asioita, Nalle Öhman sanoo.
– Paavali puhuu kirkosta ruumiina. Hän sanoo myös, että ne heikoimmat kohdat, joita me ehkä häpeämme, voivatkin olla ne tärkeimmät.
Yksi tärkeä viesti on, että Jumala ei ole koskaan meidän ruumiistamme irrallaan. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.
– Karismaattisissa piireissä ja joissakin herätysliikkeissä voi olla suppea käsitys siitä, mikä on hengellistä ja mikä ei, Öhman arvelee.
– Heille voi olla tärkeämpää, että ihmiset ymmärtävät Jeesuksen pelastaneen heidät. Mutta mitä on pelastus? Eikö juuri sitä, että minulla onkin nyt isompi keho, jonka tunnen?
Siksi halaukset ja silitykset ovat vaikeimmin kehitysvammaisten ripareilla niin merkittäviä. Sängyssä makaavan ihmisen ymmärrys omasta ruumiistaan voi rajoittua pelkästään kasvoihin. Kun joku koskee minuun, tiedän, missä ruumiini rajat kulkevat.
Rippikoulu järisytti Pälvi Ahoinpeltoa.
– Mikään, mikä koskee muita nuoria, ei yleensä koske Heiniä. Hänet lasketaan aina ulos kaikista asioista, koska hän on niin vammainen.
Ja yhtäkkiä tuli joku, joka sanoi, että tämä asia koskee myös ja nimenomaan Heiniä.
Vaikeimmin kehitysvammaiset voivat opettaa ei-vammaisille ihmisille katsomisen taitoa, Ahoinpelto ajattelee. Sitä, ettei katsota ohi, vaan kohti. Että katsotaan ja nähdään.
– Se, joka ei ole meistä merkittävä, ei ansaitse katsettamme. Se, mitä arvostamme, on se, mihin katsomme.
Kristillisessä kirkkotaiteessa Jumala kuvataan joskus kolmiona, jonka keskellä on silmä. Se saattaa näyttää mustasukkaisesti kyttäävältä tuijotukselta, mutta Pälvi Ahoinpelto näkee sen toisin.
– Olemme lempeän katseen alla. Jumala katsoo, miten sillä menee, miten luomukseni, rakas ihmiseni jaksaa.
Konfirmaatiopäivä koitti Pakilan Hyvän Paimenen kirkossa. Lasse Lönnrot ja muut saman kesän riparilaiset otettiin täysivaltaisiksi seurakunnan jäseniksi. Upeassa tilassa vietetty juhla liikuttaa yhä.
– Totta kai Lasse kävi riparin. Onhan se omanlaistaan integraatiota, Erkki Lönnrot sanoo.
– Siinä Lasse kuului isompaan porukkaan kuin vain keharijengiin, Heidi Lönnrot jatkaa.
Perhe käy kirkossa silloin tällöin. Lasse ei tosin viito ”kirkkoon” vaan ”laulamaan”.
– Lasse on kirkossa eri lailla hiljaa kuin vaikkapa kaupassa tai koulussa, Heidi kertoo.
Vanhemmista tuntui hyvältä järjestää Lasselle yksi suuri juhla, rippijuhla. Siitä muistuttaa rippikuva kirjahyllyssä. Valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut Lasse hymyilee leveästi kameralle. Punainen ruusu hehkuu.
Usein ihmettelen. Tekstit Pälvi Ahoinpelto, Margit Nyman, Leena Tuomola, Björn Nalle Öhman. Kuvat Sirpa Päivinen. Kirjapaja 2012.
Jaa tämä artikkeli: