Minna Honkanen menetti puolisonsa vuonna 2003. Kuva: Sirpa Päivinen
Lesken suru
Helsinkiläisen Minna Honkasen maailma romahti toukokuussa 2003. Hän oli viettämässä leppoisaa iltaa avomiehensä Aarre Valon kanssa. Mies meni käymään vessassa, josta kuului kohta kolahdus. Mies oli tuupertunut tajuttomana lattialle. Honkanen hätääntyi ja tilasi ambulanssin. Puoliso sai elvytystä, mutta ei palannut tajuihinsa. Hän oli kuollessaan 51-vuotias ja kuoli sydänkohtaukseen.
Honkanen ihmettelee lähes kahdeksan vuotta tapahtuneen jälkeen, kuinka selvisi vaikeasta tilanteesta. Pitkä ihmissuhde päättyi kuin seinään.
– Aluksi aikaa suremiseen ei jäänyt. Olin lamaantunut, mutta silti minun piti ryhtyä heti hoitamaan kuolemaan liittyvää paperisotaa. Byrokratia tuntui ylivoimaiselta.
Tuolloin 34-vuotias Honkanen löysi nuorille leskille tarkoitetun sivuston netistä.
– Vertaistuki oli pelastukseni. En olisi muuten jaksanut. Puoli vuotta miehen kuoleman jälkeen kuoli rakas kissani. 18-vuotias kissa oli ollut lähes ainoa syy jatkaa elämää, ja nyt jäin ihan yksin.
Honkanen alkoi toimia aktiivisesti Suomen Nuoret Lesket ry:n Pääkaupunkiseudun yhdistyksessä ja on nyt työikäisille leskille tarkoitetun yhdistyksen puheenjohtaja. Jäsenet ovat parikymppisistä kuusikymppisiin. Toimintaan osallistuminen ei edellytä jäseneksi liittymistä.
Yhdistys tukee leskeksi jääneitä vertaistukiryhmien ja tapahtumien avulla sekä jakamalla käytännön tietoa. Yhdistyksen toiminnassa voi viipyä sen ajan, minkä kokee vertaistukea tarvitsevansa. Viime vuonna yhdistys julkaisi Raha-automaattiyhdistyksen tuella Leskioppaan.
Minna Honkanen joutui heti miehensä kuoleman jälkeen hankkimaan uuden asunnon, sillä vuokra oli liian korkea yhden maksettavaksi.
– Koska olimme avoliitossa eikä meillä ollut yhteisiä lapsia, en saanut mitään yhteiskunnan tukia. Surun keskellä piti kamppailla toimeentulo-ongelmienkin kanssa.
Avopuolisolla oli edellisestä avioliitostaan kaksi aikuista lasta, joihin Honkasella on hyvät välit. Hän on myös lasten äidin ystävä.
– Silti koin olevani arjessani yksin. Oli tärkeää löytää uusia ystäviä muista leskistä, jotka ymmärsivät tilanteeni täysin.
Monet lesket kokevat painostavana, kun läheiset kehottavat lopettamaan suremisen melko pian puolison kuoltua. Honkanen jakaa käytännön neuvon.
– Läheiset voivat tukea leskeä olemalla läsnä tai tekemällä hänelle vaikka ruokaa pakastimen täyteen. Leski kaipaa läsnäoloa ja kuuntelua sekä konkreettista apua – ei niinkään korulauseita.
Läheisen kuolemasta toipuminen on yksilöllistä. Aika kuitenkin tekee tehtävänsä.
– Minua lohduttaa usko siihen, että voin kohdata puolisoni vielä joskus. Vaikka hänellä on aina paikka sydämessäni, siellä voi olla tilaa jollekulle muullekin, Honkanen sanoo.
Hän on ollut useaan kertaan sairauslomalla, mutta alkoi kuntoutuksena opiskella graafista suunnittelua iltakoulussa, josta valmistuu tänä keväänä.
Lisätietoa: www.nuoretlesket.fi
P.S. Asun Kruununhaassa, koska viihdyn keskustassa. Pidän siitä, että on vanhoja kerrostaloja, kivijalka-myymälöitä ja lyhyt matka kulttuuritarjontaan. Mielestäni Kruununhaka on rauhallinen ja kaunis paikka asua.
Ihmettelen elämää ja maailmankaikkeutta – pidän mieleni avoimena ja haluan tutkia kaikkia mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia.
Vaadin maailmaan enemmän suvaitsevaisuutta ja empatiaa. Myös huumori, joustaminen ja kiireettömyys ovat tärkeitä asioita.
Tuija Käyhkö
Jaa tämä artikkeli: