Lestadiolaisuus ei päästä irti
Minusta ei koskaan saada kunnon vanhoillislestadiolaista, mutta ei myöskään tämän uskonliikkeen elämäntavan ja kulttuurin täydellistä hylkääjääkään. Olen kai väliinputoaja, mutta se ei kiusaa minua. Muita kylläkin.
Minua ei kiinnosta tippaakaan, onko tämä usko oikeassa tai väärässä. Seuraan ensisijaisesti, missä määrin se on pohjoisen ihmisen mielen- ja sielunmaiseman tulkki, edistää ihmisoikeuksia ja antaa arvoa elämälle ja ihmisyydelle.
Olen havainnut, että lestadiolaisuuden maailmankuva on suppea, itsekäs ja omaan napaan tuijottava. Lähtökohtana on, että minä pelastun, saan synnit anteeksi, perin taivaan valtakunnan ja pääsen paratiisin ihanuuteen. Epäuskossa olevien kohtalosta ei niin väliä.
En halua piehtaroida tässä uskossa, vaan rimpuilla ja päästä siitä irti, mutta en ole toistaiseksi onnistunut siinä. Monia vuosikymmeniä on kulunut uskon ahtaissa ympyröissä ja seuroissa pyörimisessä, eikä se ole johtanut mihinkään – elämä vain on valunut silmieni ohi kovin elämättömänä.
Olen yrittänyt uskon aktiivista unohtamistakin monella konstilla, mutta toistaiseksi tuloksetta. Vanhoillislestadiolaisessa uskossa on jotain surkean pientä neulansilmän ahtautta, typistävää ja ahdistavaa, mutta samalla sanomattoman suurta, ylimaallista, taivaallisen avaraa.
Jotakin selittämätöntä, kiinni pitävää les-tadiolaisuudessa on. Joka on kerran lestadiolainen, on aina lestadiolainen. Sen vaikuttavasta piiristä ei noin vain karata maailman tuuliin.
Pentti Harjumaa
Rovaniemi
Uskossa on
kyse toivosta
3,5 miljardin vuoden aikana maailmassa on elänyt satoja miljoonia lajeja. Osa on kuollut sukupuuttoon, toiset ovat edelleen lajiutuneet uusiksi lajeiksi. Yhdestä sivuhaarasta on kehittynyt ihmisnisäkäs, joka on kehittänyt itselleen valtavat aivot. Niillä ihminen on nostanut hybriksensä äärimmäiselle tasolle kuvitellen omistavansa jotain, mitä muilla lajeilla ei ole, nimittäin kuolemattoman sielun. Todellisuudessa ihmisnisäkkään on hajottava kuolemansa jälkeen materian ikuisen kiertokulun rakennusaineeksi miljardien muiden elävien olioiden kanssa. Tässäkö kaikki?
Meillä on toivo meitä kannattelevasta Voimasta, josta emme paljon tiedä. Jumala jää salaisuudeksi niin kuin monet muutkin asiat maailmankaikkeudessa. Tiedämme ainoastaan katoavaisuutemme, tietämättömyytemme, toisemme ja jotain toivostamme. Näistä aineksista rakentuu kristinusko. Emme tarvitse varmoja oppeja vaan toivoa, Kristusta.
Risto Utriainen
Helsinki
Eutanasiasta
potilaan oma päätös
Nimimerkki Inhimillistä saattohoitoa kirjoitti, että saattohoidon tasoa on parannettava (K&k 8.8.). Olen samaa mieltä.Hän myös otti aiheeseen mukaan eutanasian ja sen, miten sairaalan henkilökunta voisi käyttää sitä väärin taloudellisista syistä. Tästä asiasta olen eri mieltä.
Olen aina pitänyt eutanasian perusajatuksena sitä, että päätös tulee potilaalta itseltään tilanteessa, jossa lääketiede ei voi enää pelastaa. Mielestäni henkilökunnalla, politiikalla tai talousasioilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.
Mikäli eutanasia laillistettaisiin, pitäisi se kirjoittaa lakikirjoihin tässä samaisessa hengessä. Tietenkin asialla on myös uskonnollinen kääntöpuolensa, mutta halusin tällä kertaa korostaa asian maallisia puolia.
Pohdiskelija
Onko väkivalta
korkein arvo?
Väkivaltaa tulvii elokuvista, televisiosta, videopeleistä. Tälläkin sekunnilla kuolee ihmisiä väkivaltaan, ilman omaa syytä, kaduilla ja sodissa ympäri maailmaa. Partioleirillä leikittiin ”kaupunkisotaa”, ja toimitus osallistui sotailotteluun suurikokoisella sotilaan kuvalla (K&k 15.8.).
Sotapeleillä tappamisesta tehdään tavanomaisempaa, sitä manipuloidaan normaaliksi osaksi nuorten arvomaailmaa. Entisenä vartionjohtajana häpeän partioliikkeen nykyjohdon moraalittomuutta.
Eero Taivalsaari
Ei rauhaa edes hautausmaalla
Harmistuin Honkanummen hautausmaalla, kun menin viemään kukkia veljeni haudalle. Halusin olla siinä omine ajatuksineni muistellen ja luonnon ääniä taustalta kuunnellen.Kuinkas sattuikaan? Juuri sillä kohtaa oli hautausmaan työntekijä jotain puuhailemassa. Samalla hetkellä, kun olin istuttamassa kukkia, tuli joku puku päällä oleva mies juttelemaan tämän työntekijän kanssa. Oli jokin uurnan näköinen pytty kädessään.
Ajattelin, että hänellä olisi vain pieni työhön liittyvä asia kerrottavanaan. Kohta hän lähtisi ja minä saisin olla hiljaisuudessa.
Toisin kävi. Istutin kukat, hain vettä, kastelin kukkaset. Juttelu vain jatkui. Päätin käydä vähän kiertämässä uurnalehtoa ja palata myöhemmin takaisin omaiseni haudalle. Jospa he sitten olisivat puhuneet asiansa.
Ikäväkseni heidän juttunsa vain jatkuivat. Seisoin vielä hetken siinä heidän vierellään ja lähdin pois.
En saanut tilaisuutta hiljaisuuteen ja yksinoloon edes hetkeksi.
Bussilla matkan takaa tullut
Koston kierre
on katkaistava
Ihmisten väliseen kanssakäymiseen näyttää kuuluvan vastavuoroisuus. Sitä heijastavat kansalliset tokaisut kuten ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” tai ”niin makaa kuin petaa.” Tästä myös varhaisin oikeusperiaate liittyi vastavuoroisuuteen. Onneksi rikoslait eivät enää edellytä syyllisen rankaisemista samalla vammalla, minkä hän on uhrilleen tuottanut. Silmästä ei enää menetä silmäänsä tai hammasta hampaasta.
Kuitenkin arjen ihmissuhteissa edellytämme useimmiten vastaavuutta. Jos joku tekee minulle hyvää, haluan toki jossakin tilanteessa tehdä vastineeksi samoin. Hankalampi tilanne on mielestäni silloin, kun minua loukataan. Helposti tulee todellakin kiusaus maksaa samalla mitalla ennemmin tai myöhemmin.
Ihminen on mielestäni taipuvainen kostamaan. Vanhassa idän kansanviisaudessa toki todetaan: ”Jos lähdet kostamaan, kaiva kaksi hautaa.” Pahan maksaminen toiselle samalla pahuudella satuttaa myös kostajaa itseään.
Pottuilun voi maksaa pottuiluna, mutta mitään hyvää se ei saa aikaiseksi. Varsin usein syntyy vain kiertoilmiö, jossa pahaa kierrätetään sieltä tänne ja takaisin.
Olen oppinut omassa elämässäni sen, että pahalle ei kannata tehdä vastarintaa. Jos joku lyö minua oikealle poskelle, käännän hätäisesti jo vasemmankin posken.
Yhteisöllisesti rikkeistä ja pahuudesta on joskus pakko rangaista, jotta ihmiset joutuisivat tekojensa seurausten kanssa vastatusten. Samoin on ihmissuhteissa ajoittain hyödyllistä osoittaa, mitä tietynlaisista teoista seuraa.
Kostaminen ei kuitenkaan auta ketään, ei edes uhria. Todellinen anteeksiantaminen voi lopulta murtaa pahankin kierteen.
Tommi Aura
Rakkaus ei vaadi
suuria tekoja
Saatamme pitää läheisiämme, ystäviämme ja naapureitamme itsestäänselvyytenä ja kenties toisinaan väsyäkin moniin ihmiskontakteihin. Silloin ei aina tule ajatelleeksi, että monille ihmisille yksinäisyys on jokapäiväistä pakollista piinaa, josta ei ole ulospääsyä. Äärimmäinen yksinäisyys voi vähitellen näännyttää ja jopa tappaa.Tiedän työni kautta ihmisiä, jotka kokevat, että heillä ei ole ketään, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Elämässä ei ole enää mitään odotettavaa. Moni vanhus kokee olevansa riippakivi läheisilleen ja koko yhteiskunnalle.
Kaikki eivät jaksa tai kykene hakeutua ihmisten pariin saadakseen kontakteja. Yksinäisyys voi olla myös tietoinen valinta tai olosuhteiden pakosta tapahtunut olotila.
Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi, jota ei voi korvata millään. Tarvitsemme toisiamme.
Välittämiseen ei tarvita suuria sankarillisia tekoja tai kampanjoita, vaan rakkautta. Yksinäisyyden helpottamiseksi voidaan tuottaa erilaisia palveluita ja palkata sitä varten työntekijöitä, mutta välittämistä ei voi ulkoistaa. On surullista ja henkistä köyhyyttä, että meidän tehokkuutta ja tuottavuutta vaalivassa yhteiskunnassamme ei ole enää tilaa kaikille.
Eräs iäkäs nainen kiteytti hyvin välittämisen käsitteen. ”Elämässä pärjää ihmisten kanssa pitkälle kahdella sanalla: kiitos ja anteeksi.” Ei enempää eikä vähempää.
Ulla Mäenpää
Kunnioittakaa
nuorten juhlaa
Menin Munkkivuoren kirkkoon sunnuntaina 19.8. kahden nuoreni kanssa tarkoituksena hiljentyä ja rauhoittua raskaan työviikon jälkeen. Tiesin, että kirkossa on konfirmaatiomessu, mutta ajattelin pystyväni täydessäkin kirkossa hiljentymään ja saamaan iloa ja voimia uutta työviikkoa varten.Lähdin kirkosta pettyneenä ja masentuneena. Koko messun ajan monella suunnalla ympärilläni olevat aikuiset juttelivat keskenään normaalilla keskusteluäänellä, olipa sitten menossa rukous, saarna, virsi tai nuorten esittämä laulu.
Haluaako seurakunta todella antaa nuorille kuvan, että aikuisten ei tarvitse kunnioittaa heitä ja heidän ainutkertaista juhlaansa? Toivon, että jatkossa niissä seurakunnissa, joissa vastaavaa esiintyy, kirkkovieraille kerrotaan ennen messun alkamista selkeästi, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Ohjeistuksen voi vaikkapa päättää sanoihin: tarvittaessa suntiomme tulee ohjaamaan keskustelijat seurakuntasalin puolelle.
Annamari Jukko
Jaa tämä artikkeli: