Vapaus. Hengen vapaa liike vie.

Liikkeessä

• 13.05.2013 13:45

Sitten oli liian myöhäistä. Liian monta kertaa, jolloin hän valitsi positiivisen ajattelun. Varpaan kärkiin ulottuvan pettymyksen jälkeen hän kokosi itsensä ja päätti nauttia hyvistä puolista. Kädet herpaantuneina, sormenpäät pistellen pois kääntymisen kipua hän oli tsempannut itseään. Varmasti kylmyys oli vain väliaikaista.

Vähä vähältä asiat olivat rakentuneet kokonaisuudeksi ja sanat: ”ei, en tahdo” mahdottomaksi. Kokonaisen maailma perustukset järkkyisivät ja sen rakenteet murenisivat, jos hän kieltäytyisi, jos hän sanoisi ettei pysty eikä halua.

Ei auttanut kuin päättää, että oli hyvä näin. Sisimmän ympärille oli kudottava kaksikymmentä senttiä kivikovaa hyväksyntää. Oli kudottava kuori, jonka alle sisimmän janoinen huuto peittyi. Yhteys! Jakaminen! Hyväksyminen!

Runo oli jotenkin osuva. Se, jossa puhuttiin siilistä ja sen piikkikuoresta. Piikein piikitteli, yksin itkeskeli, runossa sanottiin.

Ei janon piinaama huuto ihan kokonaan pysynyt sisällä. Se etsi halkeamat kuoresta, työntyi piikin lailla esille ja tökkäsi kipeästi lähelle uskaltautunutta. Se kaivautui viiltävänä puukkona kovettuneen hyväksynnän ohitse ja iski ohikulkevaa selkään, kun ei saanut mitä kaipasi.

Kun kuori murtui, se ei ollut mikään hetki minkä hän olisi muistanut. Vähä vähältä tuli aikoja, jolloin hän uskalsi tuntea. Ilo muuttui syväksi riemuksi ja niin muuttui surukin viiltäväksi.

Ja kun uusi jo vihersi tummana, hän lauloi ylistyslaulun taivaisiin: Ei ole perustuksia, eikä pakkoa. On vain Hengen vapaa liike, joka kuljettaa ja johdattaa, eikä pysähdy paikoilleen.

Kaisa Kariranta

Helluntaipäivä