Lintujen opetuksia
Lapsena osasin onnen. Olin iloinen linnuista, jotka söivät siemeniä lintulaudalta. Nautin lumesta, vedestä, hiekasta ja auringosta. Ihmeeksi riitti paavalinkukan paisunut, syvänsininen nuppu.
Nuorena olin rutiköyhä opiskelija. Eleganssiin riitti 30-luvun miestenpalttoo, ja kenkiä oli yhdet sesongissaan. Edessä oli loputon nauha päiviä Kansalliskirjaston holveissa ja Kansallisarkiston viileissä tutkijasaleissa. Historia avautui edessäni kuin tuntematon talo. Minulla ei ollut mitään, ja minulla oli kaikki.
Sitten minusta tuli kuluttaja. En tiedä, miten se kävi. Olen havahtunut siihen, että minulla on tarpeita, joiden alkuperää en tunnista. Minulla on listoja siitä, mitä pitäisi hankkia. Olen joskus tyytymätön kotiini, jossa ei ole sisustuslehtien riisuttua harmoniaa.
Tunnen, että tyytymättömyys on väärin. Vaikka se on eteenpäin vievä voima, se voi olla myös kahle. Vuodet historian parissa ovat opettaneet minulle sen, että kaiken sen, minkä ihminen vaivalla hankkii, hän voi hetkessä menettää. Tahtomattaan, tarkoittamattaan ja toivomattaan. Yhteiskunnan ja luonnon suuret mullistukset tekevät joskus ruhtinaista kerjäläisiä.
Suurimmissa koettelemuksissa ei kuluttaja-asenteella ole käyttöä. Pakolaisuus, köyhyys, ankara sairaus riisuvat ihmiseltä kaikki muut kuin perustarpeet, joista ei listoja tarvitse laatia: ne tekevät kyllä itsensä tiettäviksi. Kuolemaan menemme lopulta kaikki yksin, paljaina.
Sisäinen tyytymättömyys voi liittyä kuvitelmaan siitä, että elämä on hallinnassa – että mitään yllättävää ei enää ole tiedossa. Lapsuusaikainen ihmetys on kadonnut ja tilalle on tullut rutiini. Mutta tuntematonta päin me kaikki menemme, joka päivä. Mikään ei ole varmaa.
Paitsi yksi: kevään tulo. Mustarastaan laulu jäisenä helmikuun aamuna on kuin medaljonki, jota kuljetan mukanani koko päivän. Ihailen sen kätkemää haikeaa ihmettä, joka aukeaa keski-ikäiselle. Vuodenajat vaihtuvat vielä silloinkin, kun minua ei enää ole.
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: