Liput liehuen kohti Jerusalemia
Uskonto ja valta viihtyvät yhdessä. Eikä siitä aina hyvää seuraa.
Teksti Marja Kuparinen
KIRJA Ensimmäisellä ristiretkellä (1095–1099) kristityt lähtivät paavi Urbanus II :n yllyttäminä Pyhälle maalle vapauttamaan Jeesuksen hautaa. Hanke onnistui, ja Jerusalem siirtyi kristittyjen hallintaan.
Virolainen historioitsija ja diplomaatti Tiit Aleksejev keräsi kymmenen vuoden ajan materiaalia ristiretkeläisten vaiheista. Vuonna 2010 hän sai Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon kirjastaan Pyhiinvaellus . Se ei ole ihme, sillä romaani on taitava kooste ristiretkeläisarmeijan vastoinkäymisistä liki mahdottomissa oloissa keskellä vihollisten hyökkäyksiä, nälkää ja uupumusta. Mutta ei vain sitä, sillä Pyhiinvaellus on myös matka tarinan kertojan mielessä. Tilaa on myös mystisille näyille ja palvovalle rakkaudelle.
Tarinan kertoja nuori ranskalainen Dieter on kirjan alkaessa vielä kokematon poika, mutta kasvaa koettelemuksissa ja oppii vaiteliaaksi. Löyhäsuille käy helposti huonosti, sillä pettureita on kaikkialla.
Koko ristiretki tuntuu uskomattomalta hankkeelta: lähteä nyt jalan tai ratsain kohti Balkania ja Turkin vuoria ja luottaa, että hengen pitimiksi matkan varrelta löytyy apua tai ryöstettävää. Retken osapuolien intressit osoittautuvat vähintäänkin sekaviksi. Paavi toivoo kristittyjen yhtenäisyyttä, Bysantin keisari valtansa laajentamista itään. Myös eri kansallisuuksista koostuva armeija on hajanainen.
Uskonnolliset asenteet ovat paljon kertovia: ”Miksi pakanat eivät halunneet käyttäytyä kuin normaalit ihmiset? Miksi he eivät halunneet saada osaansa meidän Herramme virkistävästä viinistä, todellisesta armosta? Miten ihmeessä he eivät käsittäneet, että lunastuksen ulkopuolella maailma on autio ja tyhjä, ja että ihminen joka ei usko, kohtaa tuon autiuden joka askeleellaan, pimeässä ja valossa.”
Kun muunuskoiset nähdään pimeyden lyöminä, heitä vastaan taisteleminen on tietysti helpompaa.
Tarinan Dieter näkee ristiretkeläiset erilaisina kuin kirkonmiehet, erakot ja muut maailmasta luopuneet: ”Me emme paenneet maailmaa. Vaan kuljimme suoraan sen läpi.”
Kirjan ensimmäisessä osassa ristiretkeläiset pääsevät Antiokian porteille. Kaupunki antautui 2.6.1098.
KIRJA Paulo Coelho n Accran kirjoitukset jatkaa ajallisesti siitä, mihin Pyhiinvaelluksen retkeläiset toivovat pian pääsevänsä, sillä Coelho sijoittaa tarinansa viimeiseen iltaan Jerusalemissa ennen ristiretkeläisten tuloa.
Kaupungin asukkaat kokoontuvat torille kuulemaan vanhan Koptin viisasta puhetta. He ovat aikaisemmin tottuneet elämään yhdessä, mutta nyt vanha maailma arvoineen on katoamassa. Mikä jää jäljelle, kun kuolema, Ei-toivottu, on ihan nurkan takana?
Kansalaiset kysyvät ja Kopti vastaa. Asetelma on kuin suoraan Kahlil Gibranin tunnetusta Profeetta -kirjasta.
Jerusalemin asukkaat kysyvät kauneudesta, rohkeudesta, rakkaudesta, tappiosta ja sen kestämisestä, häviämisestä, menestyksestä ja muutoksesta. Vastaukset ovat tuttua Coelhoa, tässä vain paljaampana kuin fiktiivisissä romaaneissa.
On tietysti vähän pehmeää puhua häviäjistä ja todeta, että ”voi niitä joita ei ole koskaan voitettu, sillä heistä ei tule koskaan voittajia tässä elämässä.” Tai: ”Se, joka ei tunne itseään, alkaa pelätä tyhjyyttä.” Mutta kun kokemus on itselle ajankohtainen, voi oivaltaa esimerkiksi itsetuntemuksen puutteen seuraukset.
Huikean suosittu (145 miljoonaa myytyä kirjaa) Coelho ärsyttää monia. Mutta arvot, joista hän sitkeästi puhuu, ovat kutsuvia.
Haastattelussa Coelho sanoo, että ainoa säilyttämisen arvoinen arvo on lopulta rohkeus. Koska olemme menettäneet sen, olemme joustamattomia emmekä uskalla mitään.
Accran kirjoitukset puolustaa rinnakkain elämistä ilman arvojen tyrkyttämistä.
KIRJA Grigori Rasputin oli Venäjän viimeisen tsaarin perheessä suuri vaikuttaja: oppimaton talonpoika, uskonnollinen opettaja, jonka apua pyysi jopa tsaaritar tavallisesta kansasta puhumattakaan. Kaikkien luonnolle moinen neuvonantaja ei sopinut; Rasputin murhattiin joulukuussa 1916.
Juha-Pekka Koskisen romaanissa Ystäväni Rasputin katsellaan Rasputinia orvon Vasili-pojan silmin. Rasputin poimii hänet matkaansa pyhiinvaellukselle ja pitää pojasta huolta, ja paljastaa vähitellen pojalle elämänsä salaisuuksia. Vasilin kasvaessa alkaa myös erikoislaatuinen opetus niin synnistä, nöyryydestä kuin armostakin.
Koskinen tekee taitavasti Rasputinin hahmon, jonka vaikutusvaltaan pystyy uskomaan. Rasputinin lievästi sanoen erikoiset metodit syntisen lihan karaisemiseksi tuntuvat nekin mahdollisilta. Kyllä tällaiseen palavasilmäiseen mieheen turvautuvia aina löytyy.
Kirjan kieli on slaavilaisen rehevää lukuisine hellittelyineen, päähenkilöt ovat eläviä ja kirjan kuvaama aikakausi mitä kiinnostavin. Lukuilohan siitä syntyy.
Tiit Aleksejev: Pyhiinvaellus. Suomentanut Hannu Oittinen. Sammakko 2013. 22,20 e.Paulo Coelho: Accran kirjoitukset. Suomentanut Sanna Pernu.
Bazar 2013. 21,10 e.
Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin. WSOY 2013. 355 s., 22,40 e.
Jaa tämä artikkeli: