”Laululintu sai kirkon pureman”, kuvailee Ellen Tenetz itseään. Kuva: Jukka Granström
Löysin kitaran uudelleen
Juankoskelta kotoisin oleva Ellen Tenetz on laulanut pienestä pitäen.
”Perheen nuorimmaisena minua helliteltiin ja lelliteltiin. Minulle puettiin parhaat vaatteet päälle ja lauloin tai lausuin runoja monessa paikassa, kiisselipalkalla.”
Kuusivuotiaana Ellen alkoi opetella soittamaan veljensä kitaralla.
”Opettelin soittamaan myös harmonia. Olin yhdeksän, kun muutimme asumaan vanhalle koululle. Yksitoistavuotiaana sain säestää koulun aamuhartaudessa.”
Ellenin leskiäiti työskenteli koululla keittäjä-vahtimestari-siivoojana.
”Isäni hukkui puoli vuotta ennen syntymääni. Äidille jäi huollettavakseen seitsemän lasta, joista vanhin oli yhdeksänvuotias.”
Kunnassa mietittiin lasten sijoittamista perheisiin.
”Äiti piti kiinni siitä, että elämme ja kuolemme yhdessä. Hän teki työtä kuin hevonen. En ymmärrä, miten hän jaksoi ja kesti.”
Työnteon ja puutteellisten asumisolojen lisäksi muutakin kestettävää riitti. Lapsista kaksi, tyttö ja poika, iältään Elleniä seuraavaksi vanhemmat, kuoli leukemiaan noin kymmenvuotiaina.
”Muistan, että Tuula-sisko sanoi menevänsä enkeleiden luo. Kun hän makasi avoimessa arkussa, minulla oli hirveä hätä ja yritin herättää häntä. Sanoin, että etkö ymmärrä, että sinut laitetaan maan alle, jos et herää. Kun näin hautauksen ja haudan, aloin jotenkin ymmärtää kuoleman lopullisuutta. ”
Ellen oli silloin alle kouluikäinen. Hän lauloi hautajaisissa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja Onpa taivaassa tarjona lapsillekin.
Kun Ellen oli kuudentoista, hän lähti Helsinkiin etsimään työtä ja leipää.
”Tulin joulun ja uuden vuoden välillä, ja vuoden alusta minulla oli jo työpaikka lastentarhassa. Niinä aikoina oli paljon töitä tarjolla.”
Jos ja kun työ tai työpaikka ei enää miellyttänyt, löytyi uutta työtä tsupparina sairaalassa tai myyjänä rautakaupassa.
”Sen jälkeen en ole ollutkaan kunniallisissa töissä. Siirryin laulamaan kadulle ja ravintoloihin”, Ellen muistelee parikymppisenä tekemäänsä uranvalintaa.
Sitä ennen Ellen oli kuitenkin törmännyt mieheen, josta oli tullut myös hänen aviopuolisonsa.
”Olimme tunteneet pari viikkoa, kun olin lähtemässä joululomalle kotiin. Mies pyysi, että lähettäisin hänelle edes postikortin ja kertoi sukunimensä. Ellen ja Tenetz, nehän sopivat yhteen, paremmin kuin oma sukunimeni Tuppurainen. Ehkäpä kortti kannattaisi lähettää ja katsoa asiaa toisenkin kerran.”
Vuoden katsomisen jälkeen pari meni naimisiin. Tekemällä paljon töitä ja säästämällä he pääsivät ensin omistusyksiöön, kohta isompaan asuntoon ja sitten vanhaan omakotitaloon Mankkaalle. Kitara kulki kevyesti muutoissa ja muutenkin mukana.
”Tein ensimmäisen rahakeikkani sotaveteraanien juhlaan. Se ei ollut hullumpi alku. Juhlassa esiintyivät suuret kuuluisuudet Henry Theel ja Tapio Rautavaara.”
Sen jälkeen Ellen soitteli tutunkauppaa joissakin pikkujouluissa ravintolassa. Paikan omistaja tuli kysymään, eikö hän voisi tulla muulloinkin laulamaan, pari kertaa viikossa.
”Sain kuukauden pestejä sinne tänne. Kävin myös laulamassa rakennuksilla, ruokatunneilla ja harjannostajaisissa. Kaikkialla minua kohdeltiin kaikin puolin hyvin ja ystävällisesti.”
”Olin kuin jukebox, lauloin mitä pyydettiin, kuten Väliaikaista tai Nikkelimarkkaa, Tapio Rautavaaran lauluja tai Katri-Helenaa Puhelinlangoista alkaen. Kappaleet tarttuivat korvaan, minun oli helppo oppia.”
Ravintola Orsosta Juha Vainio löysi Ellenin ja vei radioon. Musiikkimaailman vaikuttajista Ellen tapasi myös Toivo Kärjen. Sen sijaan, että olisi antanut laulajanuransa lähteä lentoon, Ellen valitsi perheen.
”En ole menettänyt mitään, olen saanut ison, ihanan perheen”, Ellen muistaa seitsemää lastaan ja lastenlapsiaan.
Aikoinaan Ellen mietti, että hyvä äiti olisi lasten kanssa kotona.
”Aluksi olinkin kotona puolitoista vuotta. Sitten minua taas soitettiin laulamaan, ensin kesäksi.”
1990-luvun talouslama koetteli perhettä. Timpuri-miehen rakennusyritys meni nurin. Ellenin sivubisnekseksi kehittämä jumppapöytäyritys ei sekään paljon auttanut, vaikka Ellen kuinka teki 16 tunnin työpäivää arkisin.
Talo saatiin kuitenkin ostettua pankilta takaisin. Perhe selvisi jotenkin. Lapset alkoivat päästä omille jaloilleen. Välillä joku asiakas hoiti firmaa, että Ellen pääsi laulamaan kadulle tai muualle.
”Olin keikalla Kalliossa, kun kesken keikan tiesin, etten jaksa enää. Tyhjästä kaivosta ei voi ammentaa vettä. Jos sisällä ei ole mitään, ei voi laulaa.”
Ellen ripusti kitaran naulaan kahdeksantoista vuotta sitten. Seuraava suuri muutos tuli, kun mies lähti omille teilleen pari vuotta sitten.
”Olimme yhdessä pitkään, 46 vuotta. Olen vähitellen tottunut erillään oloon ja ryhtynyt katsomaan, mitä tekisin. En ennen lukenut mainoksia ja esitteitä, mutta nyt on tullut niitäkin katsottua.”
Noin vuosi sitten Ellenin silmiin osui lauluryhmä Suvelan kappelilla: se ei sitoisi liikaa eikä olisi mikään iso kuoro. Saman tien Ellen soitti ryhmän vetäjälle Tuomo Sorrille ja meni mukaan.
”Ja kun Tuomo kysyi, soittaako joku jotain, kerroin, että olen soitellut. Otin kitaran mukaan. Nyt olen oppinut joillekin soinnuille nimiäkin.”
”Minulla on valtavasti opittavaa. Vanhuus ei ole este, vaan hidaste, niin kuin Aira Samulin sanoo. En tiennyt, millainen aarreaitta ovat viime vuosikymmeninä syntyneet virret ja hengelliset laulut.”
Samoihin aikoihin Ellen Tenetzistä on tullut vanhuuseläkeläinen.
”Työnantajani eivät ole paljon eläkemaksuja makselleet. Elän 680 euron takuueläkkeellä. Olen vähien tulojeni ja talon kanssa loukussa. Taloa ei voi myydä kaavan keskeneräisyyden takia. Keikkailen laulamassa ja laulattamassa. Tuntuu, että minulla on taas sanottavaa.”
Lisäajateltavaa on löytynyt muun muassa Alfa-kurssilta Suomen Raamattuopistolla. Vaikka elämäntilanne on mutkikas, Ellen Tenetz sanoo, että hänen tunnelmiaan kuvaavat hyvin laulu Paljon on lapsella aihetta kiittää ja virsi Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan.
Ellen Tenetz laulaa ja laulattaa Café Suvelassa Suvelan kappelilla ti 21.5. kello 13.
Kuka?
Ellen Tenetz, 65, on trubaduuri ja eläkeläinen, joka on asunut Mankkaalla yli 30 vuotta.
Mitä?
Ryhtyi perhetilanteen muutoksen myötä lukemaan seurakunnan toimintaesitteitä ja löysi tiensä laulu- ja soitinryhmään Suvelan kappelille.
Opettelee
innokkaasti viime vuosikymmeninä syntyneitä uusia hengellisiä lauluja ja virsiä.
Rakastaa
seitsemää lastaan ja kahdeksaa lastenlastaan.
Motto
Kun lähden kitara olalla ulos, minä olen taas minä.
Jaa tämä artikkeli: