Löytyykö lähtörauha?
Ihmisen saattaminen kuolemaan on tärkeä, arvokas ja monia ongelmia synnyttävä tehtävä.
Teksti Marja Kuparinen
KIRJA Saattohoito – lähimmäisenä kuolevalle ilmestyi 1986 ja sai seuraavana vuonna valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Meillä se toimi pitkään aloittelevan saattohoidon oppaana.
Kirsti Aallon toimittama Saattohoito kuolevan tukena jatkaa samalla linjalla. Lisäosiona on tietoa vapaaehtoisten saattajien koulutusohjelmasta.
Kirja esittelee asiantuntevasti saattohoidon yleisperiaatteet menemättä erityisen syvälle lääketieteellisiin yksityiskohtiin ja uuden tiedon tuomiin mahdollisuuksiin. Hyvä saattohoito on monien ihmisten yhteistyötä niin kuolevan kuin hänen läheistensäkin auttamiseksi. Kun ei enää voida hoitaa tautia, keskitytään ihmisen hyvään ja oireenmukaiseen hoitoon. Sen sijaan potilaan kiusaaminen epätoivoisilla hoitoyrityksillä ei ole hyvää hoitoa. Lääkärinkin pitää osata luopua.
Pelätyistä kivuista Terhokodin johtaja Juha Hänninen toteaa napakasti: ”Hoitoon reagoimatonta kipua ei ole olemassa, on vain kipuun reagoimattomia hoitajia tai lääkäreitä.”
Saattohoito kuolevan tukena.
Toim. Kirsti Aalto. 147 s., Kirjapaja 2013.
KIRJA Helsinkiläisen 25 vuotta toimineen Terhokodin juhlakirjassa Elämän puu pohditaan muun muassa potilaan palliatiivista eli oireenmukaista hoitoa, alan koulutusta sekä potilaan, hänen omaistensa ja hoitajien tukemista.
Kirja tekee selväksi, miten tärkeää on, että oireenmukaiseen hoitoon siirtyvän potilaan saattohoitopolku suunnitellaan ajoissa, ja potilas saa itse ilmaista toiveensa. Aikaa ja herkkää vaistoa tarvitaan pitkin matkaa.
Saattohoitokodeissa saa kokemuksen tuomaa osaavaa hoitoa, mutta kaikkialla ei tapahdu samoin. Periaatteessa hyvän saattohoidon pitäisi olla jokaisen kuolevan perusoikeus, tapahtui kuolema sitten kotona, sairaalassa, kotisairaalassa tai hoivakodissa.
Vuosittain saattohoitoa tarvitsee noin 10 000 syöpäpotilasta ja 2 000 muita sairauksia sairastavaa potilasta. Työtä riittää, jotta saattohoito kuuluisi perusterveydenhuoltoon eikä olisi harvojen ylellisyys.
Elämän puu. Kirjoituksia saattohoidosta. Toim. Juha Hänninen ja Marjukka Luomala. 239 s., Otava 2013.
KIRJA Jos lääketiede kiinnostaa, kannattaa tarttua Duodecimin Lääkäri saattajana -kirjaan. Sen kohderyhmänä ovat lääkärit ja tulevat lääkärit, mutta lukukokemus on maallikollekin kiehtova ja paljon antava. Kirjoittajista näkyy, että meillä on hienoja ja empaattisia lääkäreitä.
Artikkeleista selviää esimerkiksi, miten eettisesti ja moraalisesti monimutkaisesta asiasta puhutaan, jos lääkäriltä pyydetään eutanasiaa.
Historiaan, muualla tehtyihin ratkaisuihin ja tutkimustuloksiin viittaavat artikkelit ovat yksityiskohtaisia ja ajattelemaan yllyttäviä.
Kuoleman monet kasvot -jaksossa perehdytään esimerkiksi kehitysvammaisen, ALS-potilaan, hengenahdistuksesta kärsivän ja teho-osastolla hoidettavan potilaan erityisongelmiin sekä elinsiirtokirurgin mietteisiin elämästä ja kuolemasta.
Lukijaa herkistetään hyväksymään elämän rujous, kuoleman todellisuus ja ihmisen heikkous. Samalla nousee vahvana esiin lähtörauha, rakkaus ja jäljellä olevista päivistä nauttiminen.
Lääkäri saattajana. Pohdintoja kärsimyksestä, kuolemasta ja eutanasiasta. Toim. Reijo Pöyhiä, Tiina Tasmuth ja Pekka Reinikainen. 192 s., Duodecim 2014.
Jaa tämä artikkeli: