Lumikiteiden opissa
Olen tämän syksyn aikana opetellut hiljentymistä ja pysähtymistä; opetellut jälleen olemaan lapsi, joka makaa lumikinoksessa ja hämmästelee tähtitaivaan suuruutta.
Osaan suunnitella työni ja tehdä sitä keskittyneesti. Mutta luomiseen tarvitaan myös ajatuksettomia, kiireettömiä hetkiä, ja niiden löytäminen voi olla vaikeaa. Jos ei muistakaan säätää puhelinta äänettömälle? Jos päällimmäisistä hellittäessään muistaakin tuhat muuta, jotka on sysännyt syrjään, jotta selviäisi edes välttämättömimmästä?
Kaikki uuden luominen kumpuaa vapaudesta. Mitään ei synny, ellei tekijä löydä aika-avaruutta, jossa hän saa kellua riippumattomana, painottomana. Mutta siihen ei välttämättä vaadita lineaarista aikaa, kalenteriin raivattuja viikkoja. Siihen tarvitaan ikuisuutta silmänräpäyksessä. Lapsen uppoutumista lapaselle pudonneiden lumikiteiden universumeihin.
Ruumis on ikuisuuden vaatijana viisaampi kuin mieli. Kykenemme pitämään kiirettä yllä vielä silloinkin, kun olemme jo likellä uupumuksen kuilua. Tässä kohtaa fyysinen sairaus usein pysäyttää ihmisen. Joka on kokenut lamauttavan kivun ja aaltoilevan sairauden, tietää, miten ääretön on jokainen kivuton hetki, miten tärkeää oppia tyhjentämään mieli pelosta ja keskittyä siihen mikä on nyt. Ja miten suuri ilo on tervehtyminen.
Sairauden opetukset unohtuvat yleensä tervehtymisen jälkeen. Mutta kivun kokemus voisi opettaa suhtautumista myös jokapäiväisiin huoliin. Pelko ei anna voimaa. Tulevaisuus pysyy tuntemattomana, vaikka siihen koettaisi varautua rahalla, tavaralla ja etukäteisellä suunnittelulla.
Rikasta elämäntapaamme leimaa syvä tyytymättömyys. Pyrkiminen ja tavoitteleminen on suuri voima elämässä. Mutta ihminen voi myös uupua ulkoa asetettujen tehtävien mahdottomuuteen. Ihmiskohtalo ei ole suoritus. Tyyneyden, levon ja ilon kokemukset riisuvat tuntemattoman pelkoa ja auttavat kohtaamaan suuriakin koettelemuksia, niitä, joita elämällä on meistä jokaisen varalle.
Sirpa Kähkönen
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: