Sandra on taustaltaan arabi ja osaa yllättää: Hän on lukenut omalla ajallaan Platonin Valtion.
Luokka on kokonainen maailma
Cannesissa viime vuonna Kultaisen Palmun voittanut Laurent Cantet’n elokuva Luokka saattaa meillä hyvinkin kiinnostaa opettajia ja teini-ikäisten lasten vanhempia, miksei muitakin.
Luokka tuntuu melkein dokumentilta: se rakentuu Francois Bégaudeaun omaelämäkerralliseen kirjaan, ja mies esittää elokuvassa itseään. Nuoret oppilaat ovat myös ”aitoja”, yhden koulun oppilaita, vaikka elokuvaa ei tehtykään heidän omassa koulussaan.
Opettajalla on epäkiitollinen tehtävä saada nuoret innostumaan ranskan kielen sijamuodoista. Paremmin sujuu epämuodollinen juttelu, jonka tarkoitus on valmistaa nuoria kirjallisen omakuvan tekemiseen. Kysymykset, mitä minulle kuuluu, mitä minä tunnen ja kuka minä olen ovat 14–15-vuotiaille hyvin intiimejä. Paljon on voitettu, kun nuoret alkavat vastata ja uskovat, että heidän vastauksillaan on merkitystä.
Oppilaat ovat pyörryttävän täynnä energiaa. Heillä riittää koko ajan halua mitata omaa paikkaansa yhteisössä ja erityisesti suhdettaan opettajaan, joka on samalla heidän luokanvalvojansa. Kun opettajanhuoneessa kollega raivoaa saaneensa tarpeekseen, työtoverit kuuntelevat silmät suurina: Omaa epäonnistumista ja kyllääntymistä ei ole tapana julistaa.
Katsoja ymmärtää aika pian, millaisia voimia luokan kaltainen joukko piiskaa opettajasta esiin, ja miten epätoivoista välillä on saada yhteys lapsen vanhempiin, kun yhteistä kieltä ei ole.
Ranskassa on ihanteena yksikulttuurinen identiteetti eri kansallisuuksista huolimatta. Uskonnollisia symboleja ei juuri siksi koulussa sallita.
Identiteetti ei synny helposti, mutta yritettävä on. Cantet´n luokka on kuin Ranska pienoiskoossa. Suomalaiskatsojan on hyvä peilata tuntojaan ongelmien ja persoonallisuuksien moninaisuuden edessä. Myötätunto opettajia kohtaankin saattaa herätä myös.
Laurent Cantet: Luokka. Ensi-ilta 23.1.
Jaa tämä artikkeli: